Alan Mooren ja Kevin O'NeillinKerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on parodisessa hengessä tehty steampunk-tyylin tieteisseikkailu.
Se tuo idealtaan mieleen jonkin verran ranskalaisen TardinAdele Blanc-Sec -tarinat, jotka tekivät kunniaa varhaisen sarjaelokuvan perinteelle. Yhtä tyylikkääksi kokonaisuudeksi Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga ei nouse, mutta on hallittu työ, joka kohoaa pastissin tasolta omilleen.
Aiemmin muun muassa Batman-episodin Tappava pila ja Helvetistä-kokonaisuuden kirjoittanut Alan Moore yhdistää albumissa noista aiemmista töistä tutut mustan, jopa groteskin huumorin ja viktoriaanisen ajan tuntemuksen.
Niin aikakausiuskollinen kuin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga onkin, on sen agenttitarinassa myös anakronistisia ulottuvuuksia.
1800-luvun ja viime vuosisadan vaihteen populaarikulttuurin - erityisesti kirjallisuuden - tuntemus leimaa albumia, ovathan päähenkilöt lainatut suoraan tieteis- ja kauhukirjallisuuden klassikoista.
Tulkinnat eivät ole välttämättä imartelevia esimerkiksi Allan Quatermainin tai Jekyllin ja Hyden kohdalla, mutta alkuperä on tunnistettavissa. Perinteinen sankarikuva vaihtuu Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa paljon neuroottisemmaksi.
Vaikka tekijät muuntelevat tuttuja hahmoja, ovat he silti varsin uskollisia vanhakantaisen seikkailun ulkoisille tunnusmerkeille. Kieli poskessa -henki pulpahtelee esiin paikoitellen, uustulkinta on tyyliteltyä, jos kohta paikoin tarkoitushakuista.
Albumi toimii silti hyvin juonen ja kielen kiemuroineen. Kääntäjä Jouko Ruokosenmäki tavoittaa jälkimmäisen mainiosti.
Goottihenkeä
Rosinskin ja Dufaux Kadonneiden nummien valitus edustaa perinteisempää seikkailufantasiaa, osin miekka ja magia -hengessä: tuo juonne jää ensimmäisessä albumissa Sioban vielä aluntekijöihinsä.
Eeppisyyteen ja pitkäjänteisyyteen pyrkivä teos on siistiä työtä niin tarinaltaan kuin piirroksiltaan, jos kohta tummat gootti-, vai pitäisikö sanoa kelttisävyt vaikuttavat varsin tutunomaisilta.
Norjalaisen Lise Myhren huumorisarja Nemi kertoo puolestaan tämän päivän goottilaisuudesta. Nimihenkilö tuli tutuksi Myrkky-lehdestä, ennen kuin siirtyi omaksi albumisarjakseen: kotimaassaan Nemi on melkoisen suosittu, nimikkolehteä myydään 65 000 kappaleen painoksena.
Myhren huumori toimii parhaiten strippimuodossa, tiivistykset toimivat. Pintatasolla liikkuminen ja silmiinpistävimpiin elementteihin tarttuminen ei haittaa tässä tapauksessa. Enemmän Nemi on toki perinteinen anarkisti, vaikka goottikaapuun pukeutuu.
Japanilaisittain
Egmont Kustannus ei säikähtänyt kollega Kolibrin viime kesänä japanilaisesta Dragonball-sarjakuvasta saamasta "viattomien viettelys" -ryöpsytyksestä, vaan lanseerasi markkinoille Rumiko TakahashinRanman.
Kysymyksessä on kansainväliseksi suosikiksi sekä sarjakuva- että animaatiomuodossa noussut fantasia pojasta, joka taian johdosta muuttuu tytöksi kastuttuaan kylmällä vedellä, mutta jonka kuuma vesi palauttaa entiselleen.
Takahashi kuljettaa tarinaa rivakasti, mutta kytkee siihen koomisessa valossa tarkasteltuja saippuaoopperamaisia ihmissuhdekytkentöjä. Linjaa tukee söpöhkö piirrostyyli.
Osa Ranman viehätystä onkin sen huumorissa: se on japanilaiseen tapaan karskia ja mutkia oikovaa, mutta ponnistaa käänteistä luontevasti.
Ensimmäinen pokkari Ihmelähde lähinnä esittelee lähtötilanteen: punainen lanka löytyy, mutta sylttää välillä. Toisaalta Takahashi käyttää ilmeisen tietoisesti hieman siksakkaavaa kerrontatapaa, jänne muotoutunee tarinan edetessä.
Ranskan makua
Ranskalainen parivaljakko Dupuy ja Berberian tuli ensimmäistä kertaa suomalaisille tutuksi 1990-luvun puolivälissä Liken julkaisemalla teoksella Päiväkirja albumista, joka nimensä mukaisesti kuvasi sarjakuvan syntyprosessia.
Toisella yrityksellä juurruttaa kaksikon hengentuotteita meille kustantajaksi on vaihtunut WSOY: Jeanin elämää -sarjaa on käännetty kaksi albumia, Rakas talkkarini ja Pirulliset painajaiset.
Runoilijan arkipäivän episodeja läpikäyvä työ lähestyy huumorisarjaa, mutta tavoittelee paikoin syvempää elämäntavan ja -tyylin kuvausta.
Luomisen tuska, suhdeongelmat ja kolmenkympin kriisi välittyvät lyhyehköistä tarinoista: pitkän perinteen jatkumo on selkeä, mutta ote enemmän johdonmukaisen kepeä kuin elegantti. Toisaalta, kun nykyajassa liikutaan, tyylikkyys on täältä varsin kaukana Ranskassakin: hauskanironista Jeanin elämä silti usein on.
Samaa tarkkailevaa linjaa samasta aihepiiristä, mutta pelkistetymmin vetää myös Lewis TrondheimJussi Jäniksellään. Näennäisetäännyttäminen eläinhahmoilla ei hämää.
Erinomaisista yhteistöistään Pierre Christinin kanssa muistettu Enki Bilal sukeltaa itsenäisissä albumeissaan yhä syvemmin tajunnanvirtaisiin ja vertauskuvallisiin mielenmaisemiin.
Sarajevo-trilogian toinen työ 32. joulukuuta kääntyy jo niin persoonalliseksi kokonaisuudeksi, ettei se tahdo aueta ulkopuoliselle lukijalle. Visuaalisesti albumi on yhä upeaa jälkeä, mutta sen futuristinen ja vaihtoehtoinen tulevaisuuden(?)- ja maailmankuva on tasojenvaihdoksineen sekavanpuoleinen. Ahdistavuus säilyy yhä.
Asterix-kirjaston kymmenes osa on sarjan tähänastisista köykäisin. Se sisältää käytännössä vain yhden täyspitkän seikkailun Asterix Intiassa, lisänä on kuvakirjaksi tehty tarina siitä, kuinka Obelix putosi taikajuomapataan sekä luonnoskirja Intia-albumista.
Luonnokset antavat harrastajalle mielenkiintoista taustaa itse albumiin esimerkiksi henkilöhahmojen kehityksen kannalta, mutta ovat tavallisen lukijan kannalta hieman marginaalisia. Obelix-kuvakirja on samaten välityönomainen.
Asterix-sarjakuva etsiikin uusia suuntia paitsi tutulta animaatiosaralta, myös elämyspuistopuolelta.
Amerikkalaisittain
Darby Conleyn strippisarja Vastakarvaan tuo lähtökohdiltaan mieleen Jim DavisinKarvisen.
Conleykin hyödyntää lähtöasetelmaa "mies, kissa ja koira", missä itsekäs ja omahyväinen katti dominoi kolmiyhteisöä.
Mikään Karvinen Vastakarvaan ei onneksi ole, muttei sen kyyninen huumori juuri uudista amerikkalaisen huumorisarjakuvan henkeä: sinänsä siisti, muttei kovin naseva työ. Tuulettavan otteen suhteen samanhenkiset Turvatarha ja Aidan takaa toimivat paremmin. Toisaalta tuonkaltainen huumori kuuluu kansainväliseen yhteisomistukseen, mistä hyvänä osoituksena käy ruotsalaisen Lars Mortimerin selviytyjähirvestä kertova Helge-sarja.
