Olemme juuri lähdössä eteenpäin Sierra Leonen itäosassa lähellä Darua sijaitsevalta YK:n pakolaisjärjestön, UNHCR:n Tobandan pakolaisleiriltä, kun minulle ujutetaan käteen kirje. Ennätän pikaisesti vilkaista allekirjoitusta: Jibba Kamara on yksi Tobandan pakolaisleirillä asuvasta noin 3 000 liberialaisesta.
Näin Jibba Kamaran vain vilaukselta. Apua anovassa kirjeessään Jibba kertoo olevansa nuori mies, joka pakeni sisällissodan jaloista kotimaastaan Liberiasta Sierra Leoneen 2000-luvun alkupuolella. Isä kuoli pitkään venyneen sisällissodan aikana vuonna 1996, jonka jälkeen koulua käyvä Jibba turvautui äitinsä huolenpitoon. Kirjeessä Jibba kertoo, kuinka sissit ottivat hänet kiinni ja pakottivat tappamaan äidin. Poika ei suostunut, sissit kiduttivat.
Jibba Kamara ei ole yksin. Sierra Leonessa elää ja asuu yhä yli 20 000 pakolaista naapurimaasta Liberiasta. Pakolaisvirta Sierra Leoneen oli pahimmillaan vuosina 2002-2003. Leireille yli rajan tulvi reipas 40 000 sisällissotaa pakoon lähtenyttä liberialaista.
Sota laantui vuonna 2004, jolloin YK:n rauhanturvaajat saapuivat Liberiaan ja päättivät jo 1980-luvun alusta jatkuneen väkivallan kierteen. Sotaa pakeni kolmannes 3,2 miljoonaisesta väestöstä joko naapurimaihin tai kotimaan sisäisille pakolaisleireille. 250 000 ihmistä tapettiin.
Rauha on palannut Liberiaan. Näin kertovat viralliset tahot. Syystä tai toisesta osa ei halua palata kotimaahansa. Pakolaisleireillä kotimaan tilannetta seurataan tarkkaan. Yksi virstanpylväs parempaan oli vuoden 2005 presidentinvaalit. Liberian ja Afrikan ensimmäiseksi naispresidentiksi valittiin Ellen Johnson-Sirleaf, joka astui virkaan vuonna 2006. Maan entinen presidentti ja sissien rahoittaja Charles Taylor vangittiin viime maaliskuussa. Taylor joutuu vastaamaan Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa häneen kohdistuviin syytöksiin. Oikeudenkäynti alkanee ensi vuonna.
Syksyllä ja loppuvuodesta on huono aika palata, koska silloin on sadonkorjuun aika ja toisaalta keväällä kylvötyöt. Moni pakolaisleirillä asuva saa ylimääräisiä tuloja ja ruokaa viljelemällä maata. Kotona Liberiassa odottaisi tekemättömät tai ei lainkaan työtä. Suuri osa Liberian reilusta kolmesta miljoonasta asukkaasta elää köyhyysrajan alapuolella, työttömyysprosentti on yli 80.
Useilla pakolaisilla ei paikkaa, kotia, jonne palata. Omaiset ovat kuolleet tai tapettu. Jibba Kamara kuten monet muutkin paluuta ajattelevat pelkäävät kostoa, levottomuuksia, poliittista vainoa, vanhoja kaunoja. Moni kuuluu myös syrjittyyn ja vainottuun heimoon.
Osa pakolaisista on kuitenkin palannut kotiin, kertoo Tobandan pakolaisleirin johtaja Gisela Alima. "Emme pakota ketään lähtemään", Alima korostaa, kun yksi pakolaisleireillä asuva nuorimies väittää vieraille muuta.
Kuitenkin Sierra Leonen leirejä ajetaan alas yksi toisensa jälkeen, ensimmäiset heti ensi vuoden alussa. Se tietää sitä, että UNHCR ei enää vastaa ruuan jakelusta, terveydenhoidosta, koulutuksesta tai takaa kansainvälistä suojelua. Tobandan leiri elää lisäajalla. Alasajon piti tapahtua jo vuonna 2005. Uudeksi takarajaksi on asetettu ensi syksy, kertoo Alima. Vastuu leireistä ja asukkaista siirtyy ensi syksynä paikallisille viranomaisille.
Suomalaisen toimittajaryhmän ja Suomen pakolaisavun työntekijän tutustumiskäynnillä Tobandan leirillä marraskuussa, sattuu ruokajakelussa ikävä välikohtaus. Yksi leiriläisistä yrittää saada lisäruoka-annosta väärennetyllä ruokakortilla.
Gisela Alima raivostuu suunnattomasti ja yrittää selittää tilannetta vieraille, joita viedään läpi 75 hehtaarin kokoisen leirin kuin pässejä narussa. Tilanteet ja ihmiset vierivät ohi. Mihinkään ei ole aikaa tarttua tai keskittyä. Paha olo ja ärtymys kasvaa.
Ruoka-annoksia pienennetään jo ja ravintoköyhä päiväannos näkyy pienten lasten pömpöttävinä vatsoina. Moni avustusjärjestökin on kiristänyt vyötään ja rahahanoja Sierra Leonessa ja pakolaisleireillä. Samasta syystä kuin YK: apua tarvitaan toisaalla juuri nyt paljon enemmän. Jäljellä olevat kahdeksan leiriä ottaa ensi syksynä haltuunsa paikalliset viranomaiset.