"Taide on pohjimmiltaan leikkiä, ja sanataide tarkoittaa leikkiä sanoilla", määrittelee Pirjo Suvilehto, joka tutki perjantaina Oulun yliopistossa tarkastettavaa kirjallisuuden alan väitöskirjaansa varten 8-13-vuotiaita alakoululaisia kahden eri sanataideprojektin puitteissa.
Väitöskirjan otsikko on Lasten luova kirjoittaminen psyykkisen tulpan avaajana. Sanataideprojektit toteutettiin Oysin sairaalakoulussa ja Päätalo-instituutissa Taivalkoskella. Aineistoaan Suvilehto tarkastelee psykoanalyyttisen kirjallisuudentutkimuksen ja kirjallisuusterapian menetelmin.
Sanojen leikillä on monesti vahva sidos todellisuuteen. Lapsi ja nuori pystyy kirjoittamisen kautta purkamaan omaa sisintään eikä hänen tarvitse välttämättä enää muuttaa pahaa oloaan toiminnaksi.
Tiedostamattaan kirjoittaja käy läpi omia kehityskausiaan ja ajankohtaisia asioita, joita hän ei aina edes tiedosta. Tarinan kautta niitä on turvallista purkaa.
Miten eläin pärjää porukassa
"Esimerkiksi eläintarinoissa voi ilmetä eläinsuhdeongelmia, miten joku eläin ei pärjää porukassa. Mielestäni sen voi ajatella kirjoittajan omaksi epävarmuudeksi kavereiden joukossa, vaikka nämä jutut eivät suinkaan mene aina yks´yhteen lapsen elämän kanssa", Suvilehto selvittää.
Tutkimustyönsä kuluessa väittelijä onkin pohdiskellut nettikirjoittamista. Jokelan koulusurmien kaltaisten tapahtumien ennalta ehkäisemiseen voisi kirjallisuusterapiasta löytyä keinoja.
"Lapsille ja nuorille on olemassa palvelevia puhelimia, joihin he voivat ottaa yhteyttä myös kirjoittamalla. Vastaamassa voisi vapaaehtoistyötekijöiden lisäksi olla myös henkilö, joka on saanut koulutuksen kirjallisuusterapeuttiselta puolelta. Silloin olisi mahdollista reagoida riittävän nopeasti. Kirjallisuusterapeuttien koulutuksen näenkin suurena tulevaisuuden haasteena."
Kaikki tuntevat niin sanotun terapiakirjallisuuden, mutta mitä tarkkaan ottaen on kirjallisuusterapia?
"Kirjallisuus, kirjoittaminen ja lukeminen ovat kirjallisuusterapiassa välineitä. Asiakkaan kanssa toimii koulutettu terapeutti, lääkäri tai psykologi."
Vihkosta näkyi
pimeä puoli
Suvilehdon tutkimukseen empiirisen aineiston muodostavat lasten kirjoittamat tarinat, mutta käytännöllinen painopiste on luovan kirjoittamisen sopivuus sairaala- ja koulumaailmaan.
"Tutkin muun muassa sitä, miten 50 tunnin kokonaisuus voi rakentua, ovatko lapset kiinnostuneita niin pitkästä kirjoitusprojektista, voiko sairaalakoulussa edes panna tällaista ryhmää pystyyn."
Kirjoittajaryhmiä voi toimia lasten- ja nuorisopsykiatriassa ja lasten- ja nuorisokodeissa, mutta myös kouluissa ja kerhoissa kasvua ja kehitystä tukevana sanataidetoimintana.
Sairaalakoulussa Suvilehto joutui pitämään visusti mielessä tutkimuksen ja terapian välisen rajan. Puoskaroimaan hänen mielestään ei ole varaa sortua.
"Olin läsnä ja vastaanotin asioita, mutta en hoitajan tai terapeutin roolissa, vaikka tietty terapeuttinen asennoituminen onkin tutkimukseni taustalla. Psykoanalyyttisessa lähestymistavassahan on keskeistä, mitä muuta tekstit kertovat tarinan lisäksi. Mutta silloinkin tulkitsen vain tekstejä, en lapsia."
Oysin projektissa sairaalakoulun opettajat saivat uutta tietoa sanataidetunneilla käyneistä oppilaista.
"Minulle on jäänyt mieleen, miten eräs opettaja järkyttyneenä sanoi näkevänsä kirjoitusvihkosta lapsen pimeän puolen, joka ei tule koulupäivän aikana näkyviin. Sanataideprojekteihin voisikin jatkossa tulla myös hoito mukaan. Silloin hoitovastuu olisi sen alan ihmisillä ja sanataideohjaaja tarjoaisi taiteellisia sysäyksiä."
Fil.lis Pirjo Suvilehdon väitöstilaisuus Oulun yliopistossa Linnanmaalla (Kuusamonsali, YB210)
perjantaina 5.9. kello 12.