Kukapa olisi uskonut, että Lontoon nuhruisilta klubeilta vuonna 1979 taipaleensa aloittanut Iron Maiden on nyt suurempi kuin koskaan. Punkista ja hardrockista omintakeisen tyylinsä luonut bändi luottaa tänä viikonloppuna julkaistulla uudella levyllään vanhoihin konsteihin.
Teemallisesti liikutaan jälleen kalmanhajuisessa ympäristössä. Yhtyeen maskotti Eddie on pistänyt sotakypärän päähän ja hypännyt tankin selkään. Sota-teema on aina takuuvarmasti ajankohtainen.
Musiikillisesti sankarihevin isät takovat sitä mitä heiltä odotetaankin. Kaikki yhtyeen tavaramerkit löytyvät: biisit ovat mahtipontisia lukuisine tempovaihteluineen, rummut laukkaavat ja kitarat riffittelevät harmonisesti, unohtamatta tietenkään Steve Harrisin lätisevää bassoa. Bruce Dickinson laulaa kovaa ja korkealta, juuri niin kuin Piece of Mindilla, 80-luvun heavyrock-klassikolla. On hämmästyttävää kuinka samalta yhtye edelleenkin kuulostaa.
Vasta 15 vuotta bändissä ollut Janick Gers, se "uusi" kolmas kitaristi, tuo raikkaan tuulahduksen bändin yksitotiseen soundiin. Mainittakoon The Pilgrimin rokkaavat kitarat tai The Legacyn akustisuus, jotka tekevät pesäeroa vanhaan Maideniin. Molemmat kappaleet ovat Gersin ja Harrisin yhteistyön hedelmiä.
Levy on tyylillisesti lähellä Seventh Son of a Seventh Son -albumia vuodelta 1988. Yli tunnin mittainen levy on Maiden-fanin unelma. Satunnaiselle kuuntelijalle liki kymmenen minuuttiset neljä viimeistä kappaletta voivat kuitenkin olla liikaa. Sitä vastoin aloituskappale Different Worldsin poppivaikutteet saattavat tuoda bändille uusiakin faneja.
Iron Maiden on heviriffi-instituutio, jonka nimeen ovat vannoneet miljoonat makuuhuonevinguttelijat. Tällä levyllä on kaikki edellytykset tulla uudeksi Maiden-klassikoksi.