Viidestä suomalaisesta suurmiehestä on saatu tehtyä nykyaikainen kokopitkä teatterielokuva. Rautavaaran Tapsasta ja Helismaan Repestä, Irwin Goodmanista, Rauli Badding Somerjoesta ja Aleksis Kivestä. Perjantaina saatiin levitykseen kuudes kokonaisesitys, Sibeliuksen tarina.
Nimistä voi päätellä, että painotus on ollut musiikin puolella. Se ei tietenkään riitä tekemään niistä kiinnostavia kotimaisia elokuvia, että mies lukee nuotteja. Pöytään pitää löytyä viinaa pulloittain. Yhteen huoneeseen on tungettava niin paljon naisia, että reidet paukkuvat.
Tämän viritelmän ansiosta on mahdollista kuvata tarvittavat krapulaotokset. Punasilmäisesti toljottavalla morkkiksella viimeistellään henkevä ilmapiiri. Ilman henkevyyttä kotimainen elokuva olisi epäuskottava.
Suurmieselokuvat ovat omanlaistaan katseltavaa. Koskettava tarina on istutettu historiallisiin kehyksiin.
Sankaritaiteilijan herkkyys ilmenee kyynelissä. Vaimoaan mies rakastaa norsun voimalla, vaikka anoppi on tosi syvältä. Etäinen suhde lapsiin viiltää taiteilijan sielua.
Sielun kanaviillokki esitetään useimmiten siten, että sankari laitetaan tarttumaan kitaraan tai viuluun. Kun vasen jalka on saatu nostettua tuolin istuinosalle ja soitanto ruvennut arastellen ujumaan, ärjähtää soimaan kokonainen bändi tai sinfoniaorkesteri.
Tällä dolbyisan surroundilla paisuttelulla mies purkaa tuskan minuutin sisällä. Kannattaa kokeilla myös kotona.
Kuusikosta puuttuu kaksi. Carl Gustav Mannerheim ja entinen presidentti Urho Kekkonen ovat varmasti seuraavana jonossa, josta tuotantotukea jaetaan.
Molemmat herrat täyttävät suurmieselokuvan reunaehdot. Kansakunnan kohtalonhetkillä he ovat tarttuneet jämerästi lasiin, eikä siinä ole säilytetty tekohampaita. Oman alakulonsa ajamina he ovat tienneet avata lohduttajiensa rintaliivien hakaset. Ja näistä Ellun kanoista huolimatta asialliset hommat tulivat hoidettua.
Jokin vika meissä on, kun moista suttua suostumme katsomaan. Sillä helmiä sioille nämä elokuvat eivät ole.
PETRI LAUKKA
petri.laukka@kaleva.fi