Sanat ja teot politiikassa kätkevät sisälleen sovittamattoman ristiriidan.
Vaikka olisi kuinka hienoja ja yleviä periaatteita ja tavoitteita, harvoin niitä pääsee toteuttamaan tahtomallaan tavalla. Epäsuhta syntyy tästä.
Aina täytyy tehdä kompromisseja ja alistua siihen, että asioista pitää päättää yhdessä toisten kanssa. Ja ne toiset eivät läheskään aina hyväksy sitä, mitä itse kukin pitää tärkeänä. Ei, vaikka kuinka vakuuttelisi omien ihanteidensa ylevyyttä ja omaa oikeassa olemistaan.
Ihmiset ovat sellaisia.
Siksi meillä on niin monta puoluetta, kun on ihanteitakin. Tosin kaikki puolueet eivät ole syntyneet erityisistä ihanteista, vaan mikä mistäkin syystä. Mutta joka tapauksessa ne luovat puitteet politiikan tekemiselle.
Monipuoluejärjestelmässä politiikka on sitä, että löydetään sellaiset kumppanit, joiden kanssa on mahdollista yrittää ratkoa asioita edes jollain tavalla siedettävästi.
Kumppaneiden yhteenlaskettu paino täytyy olla sen verran suuri, että se riittää viemään sovitut asiat päätökseen saakka.
Asianlaita yksipuoluejärjestelmässä ei ole osoittautunut yhtään sen helpommaksi. Jos muistellaan edesmennyttä Neuvostoliittoa, siellä jos missä, sanat ja teot olivat ristiriidassa keskenään.
Neuvostopropagandan mukaan kansa astui suurin harppauksin sosialismin tietä kohti kommunismia; ihannetta, jossa jokainen antaa kykyjensä mukaan ja saa tarpeidensa mukaan.
Tästä huolimatta kaupoissa ei ollut tavaraa. Kansa kun ei jostain syystä antanutkaan kykyjensä mukaan. Niinpä se ei saanutkaan yhteiskunnalta tavaroita ja palveluksia tyydyttääkseen tarpeitaan.
Mitä huonommin kansalla meni, sitä suuremmaksi herrojen puheiden ja kansan elämän välinen kuilu kasvoi.
1970-luvun neuvostoliittolaisen mielipidemuokkauksen mukaan kapitalismin kriisi syveni syvenemistään niin, että koko järjestelmä oli kuilun partaalla.
Neuvostoliiton sisäisenä omanatuntona tunnetun radio Jerevanin mukaan sosialismi oli tässäkin asiassa askeleen kapitalismia edellä.
Seuraavalla vuosikymmenellä letkautus osoittautui todeksi.
Sosiaalidemokraattien nuoren kaartin edusmies, puolueen kolmas varapuheenjohtaja Eero Vainio arvioi Ylen A-studiossa hiljattain puolueensa huonon menestyksen mielipidemittauksissa johtuvan arvojen ja politiikan välisestä raosta.
Hän tarjoaa ratkaisuksi aatteen kirkastamista.
Sanojen ja tekojen ristiriita sosiaalidemokraattisessa puolueessa on suuri, mutta onko sen suurempi kuin muissakaan puolueissa?
Vasemmistoliitolle ongelman luulisi olevan paljon vaikeampi, sillä sen poliittiset asettamukset eroavat kokoomuksen näkökannoista paljon enemmän kuin sosiaalidemokraattien näkemykset.
Kokoomuksestakin on kuulunut jo pidemmän aikaa napinaa siitä, että Katainen antaa demareiden johdattaa hallitusta, eikä kokoomuspolitiikka näyttäydy riittävän omaleimaisena. Aatteen kirkastamisen vaatijoita löytyy kentän siltäkin laidalta.
Puhumattakaan kristillisestä ristiriidasta: kun pitäisi noudattaa maallisia lakeja, mutta vain siihen saakka, kun ne eivät ole ristiriidassa raamatullisen sanoman kanssa.
Ruotsalaiset ja nyttemmin myös vihreät ovat osoittautuneet varsinaisiksi sanansyöjäsepoiksi, joille tiukan paikan tullen käy kaikki, kunhan vain hallituspaikat säilyvät.
Aatteen kirkastamisesta tuskin on sosiaalidemokraattien pelastajaksi. Se voi hetken lämmittää vanhoja uskollisia kannattajia, mutta ei lohduta talousvaikeuksien kanssa kamppailevia kansalaisia.
Jos talouden rattaat lakkaavat kolisemasta, on ihan sama, pyritäänkö sosialismiin, taivaaseen, markkinaliberalismiin tai mihin tahansa. Kun pyörät eivät pyöri, työttömyys kasvaa, verotulot vähenevät, palvelut heikkenevät...
Vaikutukset ulottuvat yhtä aikaa pitkälle ja lähelle jokaista.
Vanhan työväenlauluin sanoin: ”Suunsoitto ei nälkää karkota, eikä tyhjää täydeksi tee.”