Yleisurheilu: Mün­che­nin EM-päi­vä­kir­ja: Kaksi co­la­juo­maa? 13 euroa, bitte

Pääkirjoitus: Salman Rush­dien puu­ko­tus avaa ikävän näkymän eteen­päin

Kolumni

Sa­nan­va­paus Ve­nä­jäl­lä vaatii roh­keut­ta ja rahaa

Sekä Petroskoissa, Arkangelissa että Murmanskissa on tämän talven aikana otettu mittaa siitä, missä oikein kulkevat sananvapauden rajat Venäjällä.

Sekä Petroskoissa, Arkangelissa että Murmanskissa on tämän talven aikana otettu mittaa siitä, missä oikein kulkevat sananvapauden rajat Venäjällä. Kaikki nämä tapaukset osoittavat että Venäjällä on, ainakin toistaiseksi, mahdollista heittäytyä viranomaisia vastaan ja selvitä siitä. Ainakin jossakin.

Kaikki tapaukset myös muistuttavat siitä, että alueellisten käskynhaltijoiden asenne sananvapauden kaltaisia avoimen yhteiskunnan perusarvoja kohtaan on usein hyvin rajoittava.

Petroskoissa ilmestyy yksi venäjänkielinen lehti, joka on tasavallan hallinnosta riippumaton. Viime vuoden lopulle se oli nimeltään Gubernija.

Tuolloin alueen viranomaiset keksivät, että lehti on laiton, koska samanniminen lehti on jo olemassa - Nizhni-Novgorodissa Keski-Venäjällä! Nimi vaihdettiin Karelskaja Gubernijaksi, mutta se ei auttanut. Opposition viikkolehdestä haluttiin eroon. Seurasi poliisiratsioita, viranomaisten painostusta, painoksen takavarikkoa.

Tarina ei kuitenkaan jäänyt siihen. Suuri osa Petroskoin toimittajista nousi vastarintaan, koska he kokivat sananvapauden olevan uhattuna. Oli seminaaria, oli mielenosoitus hallintorakennuksen edessä, ja seurauksena oli osanottajien painostusta ja vaikeuksia töissä.

Poliisin toimista valitettiin viranomaisille Moskovaan, ja joulukuussa tuli päätös valittajien hyväksi. Tilanne ei vielä ole ohi, mutta lehti ilmestyy yhä. Ilman vastarintaa se luultavasti olisi jo vaiennettu.

Arkangelissa kaupungin vanha päälehti Pravda Severa heittäytyi aluevaalien lähestyessä täysin maaherran propagandakoneeksi. Osa lehden toimittajista katsoi, ettei voi työskennellä tällä tavalla, ja lähti pois, tietämättä tulevaisuudesta.

Avuksi ilmestyi moskovalainen rahamies, jonka tuen turvin Pravda Severasta loikanneet toimittajat perustivat Arkangeliin uuden viikkolehden. Maaherran hallinto yritti panna kampoihin: yritettiin hajottaa joukkoa tarjoamalla houkuttelevia virkoja, toimitilojen vuokraaminen ei tahtonut onnistua mistään, lehden jo synnyttyä toimittajille tuli soittoja, joissa muistutettiin, että teillähän on perhettä ja lapsia.

Yhtä kaikki, uusi riippumaton viikkolehti Pravda Severo-Zapad syntyi ja tuli suosituksi. Sen linjana on tarjota "optimismia elämään".

Murmanskissa on viime viikkoina nähty kädenvääntö siitä, voiko norjalaisen Fiskeribladet -lehden toimittaja Mårten Vikeby pysyä kaupungissa vai ei. Tapauksesta tuli eri viranomaisten välinen kiista: turvallisuuspalvelu FSB halusi heittää hänet perheineen ulos, maaherran hallinto ja ulkoministeriön aluetoimisto olivat sitä vastaan.

Taustalla oli Vikebyn käynti rannikkokylässä, joka hänen saamiensa tietojen mukaan oli avoin (Venäjällä on yhä suljettuja kaupunkeja). Paikan päällä vastassa oli poliisi, joka ilmoitti hänen tunkeutuneen suljetulle alueelle. Tätä seurasi pidätys, työluvan menetys ja syyte, johon oli liitetty mukaan myös Vikebyn perheen asumiseen liittyvää juridiikkaa. FSB:n selvä tavoite oli saada ainoa Murmanskissa asuva ulkomainen toimittaja pois maasta.

Karkotus näytti varmalta, mutta siihen tarvittiin murmanskilaisen oikeusistuimen kanta, ja viime viikolla FSB yllättäen hävisi juttunsa. Vikeby sai mitättömän tuhannen ruplan sakon asumisen rekisteröinnin puutteista, siinä kaikki. Nyt odotetaan, valittaako FSB tuomiosta.

Nämä esimerkit - jotka perustuvat toimittajien omiin kertomuksiin - puhuvat omaa kieltään. Viranomaisten vaikutusvalta on vahva, mutta ei aukoton, ja sitä on mahdollista vastustaa, jopa oikeuslaitoksen kautta. Se tosin edellyttää valmiutta ja rohkeutta panna itsensä ja työnsä likoon tietäen, että riskit ovat olemassa - eri puolilta Venäjää on tullut tietoja tapauksista, joissa paikallisten mahtimiesten vastustaminen on vienyt paitsi uran, myös hengen.

Yksi suurimmista vaikeuksista ja eroista normaaliin länsimaiseen perinteeseen on siinä, että viranomaiset herkästi mieltävät tiedotusvälineet oman tiedotuksensa välineiksi. Esimerkiksi Murmanskissa ilmestyy kolme merkittävää lehteä. Yksi niistä kuuluu aluehallinnolle, yksi kaupungin hallinnolle ja kolmas on itsenäinen. Sen eli Poljarnaja Pravdan päätoimittaja Ildar Rehimkulov on alan vanha kettu, joka taiteilee lehtensä kanssa siinä missä pystyy.

1990-luvun lopun talousromahdus lopetti vahvan sananvapauden lyhyen kultakauden. Nyt rajat tulevat päätoimittajan mukaan vastaan ennen muuta taloudesta: kalliisiin oikeusjuttuihin ei yksinkertaisesti ole varaa. Siispä sellaisia ei saa tulla.

Murmanskissa on tasan yksi painokone, ja se on Venäjän keskushallinnon omistuksessa. Se painaa kaupungin kaikki lehdet - joista jokainen on sille velkaa - ja lisäksi ne julkaisut, jotka tulevat satelliitin kautta Moskovasta. Siinäkin on yksi keino pitää joku aisoissa, jos niin halutaan.

Seudun julkinen radio on sekin entistä enemmän kiinni viranomaisissa. Normaali rahoitus vähenee koko ajan. Sen sijaan aluehallinto, kaupunginhallinto ja alueparlamentti maksavat suoraan ohjelmia ja saavat niin ulos tasan mitä tahtovat. Yksityisten yhtiöiden on maksettava radiolle, jotta niistä puhuttaisiin.

Tämä kaikki ei kerro neuvostoajan sensuurin paluusta. Sellaista ei ole. Sen sijaan se kertoo hyvin mutkikkaasta vyyhdestä, jossa sananvapaus herkästi polkeutuu jalkoihin ja tiedotusvälineet muuttuvat viranomaisten, poliitikkojen ja liike-elämän pelinappuloiksi. Yleensä omistajilla, keitä he sitten ovatkin, on jokin oma lehmä ojassa.

Riippumatonta ja kriittistä tiedonvälitystä on Venäjällä olemassa, mutta sen säilyminen on taitolaji, joka edellyttää ennen muuta rohkeutta. Ilman sitä nämä saarekkeet olisivat ehkä jo kokonaan sammuneet, ja sen myötä yksi normaalin elämän edellytyksistä maassa.