Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen päätös uskonnollisten lehtien ilmaisjakelukiellosta on sananvapauden kannalta vaarallinen ja perusteluiltaan virheellinen.
Sananvapautta koko maailmassa puolustavan Kansainvälisen lehdistöinstituutin IPI:n Suomen ryhmä antoi viime torstaina hyvin poikkeuksellisen mutta perustellun kannanoton. Päätoimittajista koostuva IPI:n ryhmä kehottaa suomalaisia julkaisijoita ja päätoimittajia olemaan noudattamatta eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen Jukka Lindstedtin hiljattain tekemää päätöstä uskonnollisten ilmaisjakelulehtien jakelusta.
On hyvin poikkeuksellista, että sananvapauden mallimaassa joudutaan tällaiseen tilanteeseen. Kyseessä on eräänlainen korkean tason kansalaistottelemattomuus, tässä tapauksessa sananvapauden puolustamiseksi.
Kiistan taustalla ovat oikeusasiamiehelle tehdyt kantelut Kuopion ja Vantaan seurakuntien julkaisemien kirkollisten lehtien jakelusta. Kanteluissa oli pyydetty tutkimaan, voiko seurakunta lain mukaan jakaa omia lehtiään myös kirkkoon kuulumattomille.
Apulaisoikeusasiamies Lindstedt vetosi uskonnonvapauteen. Hänen mukaansa julkaisijan vastuulla on järjestää kirkollisten lehtien jakelu niin, ettei ihmisten uskonnollista vakaumusta loukata. Lindstedtin ratkaisun mukaan näiden seurakuntien käytäntö on lainvastaista. Sen sijaan kaupallisia mainoksia voidaan hänestä jakaa sananvapauden nimissä kaikkiin postiluukkuihin, joissa ilmaisjakelua ei ole kielletty. Näin ollen uskonnollista aineistoa sisältävä lehti on Lindstedtin logiikan mukaan eri asemassa kuin muut ilmaislehdet tai pelkät mainokset. IPI:n Suomen ryhmä pitää lehtien luokittelua niiden sisällön perusteella sananvapautta loukkaavana ja rajoittavana.
Apulaisoikeusasiamiehen kantaa voidaan tulkita myös niin, että tavallisen sanomalehden välissä jaettava erillinen, uskonnollista aineistoa sisältävä liite olisi lainvastainen, mutta mainoksia tai poliittista aineistoa sisältävä liite ei olisi.
Periaatteellisesti kyseessä on merkittävä asia. Sananvapaus on nimittäin koko yhteiskunnan kulmakiviä, ja se merkitsee oikeutta julkaista ja jakaa painotuotteita vapaasti ja ilman, että kukaan puuttuu ennalta niiden sisältöön.
Ilmaislehdet ovat yksi jakelukanava, ja kuka hyvänsä voi kieltäytyä niistä laittamalla postilaatikkoonsa kieltotarran. Jos ilmaisjakelua tulee siitä huolimatta, se on äärin. Mutta ellei jakelua ole kielletty, jokainen tietää, että luukkuun tuleva aineisto voi olla hyvin monenkirjavaa. Epämieluisat julkaisut voi jättää avaamatta.
Lindstedtin mukaan yleistä jakelua kaikille ei voi rinnastaa siihen, että radiosta tulee uskonnollista ohjelmaa joka kotiin. Hän viittaa siihen, että jokainen voi valita, pitääkö kyseistä radiokanavaa auki vai ei. Vertaus ontuu pahoin. Aivan yhtä hyvin itse kukin voi valita, mitä tekee kotiinsa tuleville painotuotteille: lukeeko niitä vai ei?
Jos uskonnolliset ilmaislehdet kielletään, entä sitten etenkin vaalien alla jaettavat poliittiset julkaisut? Lindstedtin ratkaisu on ristiriidassa paitsi sananvapauden, myös terveen järjen kanssa. Hänen päätöksessään heijastuu halu eriyttää uskonnolliset viestit erityisasemaan, ja se tuo mieleen islamilaisen maailman äskeiset ylireaktiot pilakuvien takia.
Kaikessa joukkoviestinnässä viestin vastaanottajalla on ja pitää olla valta päättää, miten hän suhtautuu eri puolilta koko ajan tulviviin viesteihin ja informaatioon. Jos viranomainen ryhtyy tekemään valintoja kuluttajien puolesta, hän ei tunne sananvapauden perusteita riittävästi.
Oulun seurakuntalehden Rauhan Tervehdyksen jakelu säilyy entisellään.