Luterilaista kirkkoa pidetään jäykkänä, hitaasti muuttuvana ja kankeana niin hallinnoltaan kuin uskon ilmaisultaan. Sanan kirkon menot eivät ainoastaan torju elämyksellisyyttä vaan vaikuttavat myös hylkivän ruumiillisuutta. Tuoksut ja värit puuttuvat, reformoitu kirkkotila ankarine penkkiriveineen ei suorastaan huuda liikkeelle. Ainakin stereotypioissa papit ovat etäisiä, elleivät sitten rempseitä uudistajia.
Jumalanpalvelus on kirkon keskeinen toimintamuoto, mutta se kutsuu yhä vähemmän ihmisiä osallistumaan. Tämä on trendi, vaikka messun toteutuksen ihanteeseen kuuluu, että se tehtäisiin yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Sen sijaan niin sanotut erityismessut vetävät kirkkoihin sitä väkeä, joita sunnuntain kello kymmenen perusmessu ei kutsu.
Jumalanpalveluksen vetovoiman himmenemistä on yritetty estää uudistuksin. Marginaalissa kuitenkin ovat ne äänenpainot, jotka lähtisivät uudistamaan messua sisältä päin, ei muodosta tai rakenteista. Yksi tällaisen sisäisen uudistumisen puolestapuhuja on kirkossamme Pauliina Kainulainen, joka toivoo muun muassa liturgisen kielen etäännyttävien painotusten korvaamista luokse tulevilla ja hoivaavilla ilmauksilla.
Kainulaisen huoli liturgisen kielen etäännyttävästä vaikutuksesta on aiheellinen. Yhä kuulee kokemuksia, joiden mukaan kirkossa ei viitsi käydä, kun siellä aina "tuomitaan ja puhutaan syyllistävästi". Tämä tunne täytyy ottaa todesta. Tutkimustenkin mukaan ihminen kuulee sitä, mitä olettaa kuulevansa. Jos on elämässään altistunut runsaasti syyllistävälle Jumala-puheelle, voi olla vaikea erottaa julistuksesta toisenlaisia viestejä.
Saarna ja liturginen kieli itsessään voi luoda mielikuvan syyttämisestä, tuomitsemisesta ja ankaruudesta. Liturgian kieli koukeroisuudessaan saattaa työntää luotaan. Tällöin kirkkovieraalle jää kokemus hylätyksi tulemisesta ja yksin jäämisestä. Pienillä sanavalinnoilla voi vaikuttaa ilmapiiriin. Kaksi erilaista tunnelmaa syntyy, jos Jumalasta puhutaan "Korkeudessa ja Pyhyydessä asuvana Herra Sebaotina" tai "Isänä, jonka sylissä saamme levätä".
Kummallakin kielellä on paikkansa, mutta mitä häviäisimme sillä, että suosisimme kirkossa ihmisläheisempää, jopa arkisempaa kieltä. Vaimentaisiko se Pyhyyttä? Vai toisiko jopa lähemmäksi seurakuntalaisen kokemusmaailmaa.
Kielen lisäksi merkityksellinen kysymys on ruumiillisuuden teologian paikka jumalanpalveluksen kokonaisuudessa. Vuonna 2000 toteutetun jumalanpalvelusuudistuksen henki puhalsi kirkon liturgiaan jonkin verran uusia, kehollisia tuulia. Liturgiset eleet, ristinmerkin tekeminen, polvistumiset ja siunaamisen käsimerkki saattoivat vanhemman polven papistolle tuntua aluksi teennäisiltä ja vierailta.
Tätä nykyä liturginen elehdintä tuskin pomppaa kenenkään seurakuntalaisen silmään sen vuoksi, ettei se ole papille luontevaa. Silmä on tottunut siihen, minkä ruumis on sisäistänyt.
Hengellisyys toteutuu aina ruumiissa. Hengellisyys ja Pyhä kietoutuvat koko olemukseemme: sieluumme, ruumiiseemme ja sukupuoleemme. Inkarnaatio, eli Kristuksen ihmislihaksi tulo, on oppimme keskiössä: Jumala otti ruumiillisen muodon.
Ruumiillisuuden korostaminen ei siis ole itsetarkoitus vaan luonnollinen seuraus uskomme ytimessä olevasta opista. Silti voi kysyä, miksei sielun kaipuu ja hengellinen kokemus saa meillä luvallista kehollista tulkintaa? Esimerkiksi ammattimaisesti toteutettu tanssi puoltaa paikkaansa messussa hengellisen kokemuksen tulkkina.
Esillä on ollut myös kysymys luterilaisen kirkkomme papiston naisistumisesta sekä siitä, miksei naisistuminen ole toistaiseksi johtanut siihen, että kirkon kieltä, rituaaleja ja hierarkkisuutta uskallettaisiin katsoa naisen silmin.
Joskus seurakunnan työtekijän sukupuoli koetaan merkitykselliseksi siinä, kuinka läheiseksi mielikuva kirkosta muodostuu. Feminiinisiä piirteitä kuten äidillisyyttä, lämpöä, empatiaa odotetaan lähtökohtaisesti enemmän naispuolisilta työntekijöiltä. Mutta feminiinisyys ei ole vain naisille kuuluva piirre, kuten ei maskuliinisuus kuulu vain miehille. Toivon, ettei myönteisen kirkkomielikuvan muodostumista ja liturgisen kulttuurin muutosta jätetä yksin naisten tai yksin miesten vastuulle.
Näen kysymyksen enemmän luovuuden ja ihmisen kokonaisvaltaisuuden kunnioituksen haasteena kuin sukupuolikysymyksenä. Psykoanalyytikko Winnicotin mukaan subjekti kurottautuu aina "kohti leikkiä, taiteellista luovuutta ja arvostusta, uskonnollista tunnetta ja uneksumista." Uskon, että kirkossakin on paljon uudistukseen altista luovuutta, sukupuolesta riippumatta.
Kirkon arjessa, pyhissä toimituksissa ja liturgiassa tarvitaan vanhojen sanojen ja metaforien uudistamista ja myös uskonkokemuksen kokonaan uudelleen sanoittamista. On aika tunnistaa ja tunnustaa, että kirkko valtaansa vartioivana laitoksena ei kutsu ihmistä luokseen. On aika antaa lupa tunteille, vaistoille, intuitiolle ja ruumiillisuudelle. Näiden kanssa käsi kädessä kulkevat kohtuullisuus, suvaitsevaisuus ja rakkaus. Myös hiljaisuus palauttavana ja eheyttävänä kokemuksena on tullut Sanan kirkkoon jäädäkseen muun muassa retriittitoiminnan ja hengellisen ohjauksen kautta. Jos liturgisessa ruumiillisuudessa tai edes kielen tasolla astuisimme alemmas alttarilta, kuultaisiinko sanomamme armosta ja rakkaudesta vihdoin oikein?
Kirjoittaja on kiiminkiläinen filosofian tohtori ja pastori.