Käsite sisäinen turvallisuus tuli käyttöön vuoden 2001 terroristi-iskujen jälkeen. Sisäistä uhkista tuli iskusana. Niiden torjunnan nimissä alettiin likipitäen terrorisoida lentomatkustajia äärimmäisillä turvatoimilla, ottaa käyttöön biopasseja, aidata satamia ja säätää epämääräisiä terrorismilakeja.
Suomen sisäministeriö julkisti viime viikolla tuhdin ohjelmapaketin, jota ei ole ainakaan vaatimattomuudella pilattu. Tavoitteeksi on asetettu, että Suomi olisi, ei enempää eikä vähempää, Euroopan turvallisin maa 2015. Tavoite on kova, utopistinenkin. On nimittäin niin, että monilla sisäisen turvallisuuden mittareilla Suomi on pikemminkin Euroopan häntäpäätä tai enintään keskitasoa. Terrorismi- ja muut megaluokan uhkat ovat Suomessa pienempiä, mutta vanhoja tuttuja pulmia on sitäkin enemmän. Jos viranomaiset haluavat koota nekin sisäisen turvallisuuden katon alle, mikäs siinä.
Ai mikä ihmeen sisäinen turvallisuus? Ohjelmaesitys määrittelee sen näin: "Sisäisellä turvallisuudella tarkoitetaan sellaista yhteiskunnan tilaa, jossa jokainen voi nauttia oikeusjärjestelmän takaamista oikeuksista ja vapauksista sekä turvallisesta yhteiskunnasta ilman rikollisuudesta, häiriöistä, onnettomuuksista ja suomalaisen yhteiskunnan taikka kansainvälistyvän maailman ilmiöistä tai muutoksista johtuvaa pelkoa tai turvattomuutta."
Kun on ensin ymmärtänyt määritelmän, heti perään ymmärtää, että tässä tavoitellaan kuuta taivaalta. Tavalliselle pulliaiselle turvallinen arki on terveyden lisäksi ykkösasioita. Vaikka mukana on aivan järkeenkäyviäkin esityksiä, papereita puurtaneet ovat tehneet työtään enimmäkseen jalat vahvasti ilmassa. Ensinnäkin vuotta 2015 koskeva tavoite on vedetty hatusta. Toiseksi sisäistä turvallisuutta katsotaan virkamiesnäkökulmasta ja asiana, joka olisi hoidettavissa byrokratian päätöksin ja perinteisellä holhousmentaliteetilla.
Suomella olisi vajaat kahdeksan vuotta aikaa panna kuriin esimerkiksi törkeä väkivaltarikollisuus, henkirikokset ja naisten väkivaltaiset kuolemat, joissa kaikissa Suomi on läntisen Euroopan huippua. Lisäksi Suomessa on eniten liikenneturmia Pohjoismaista, ja itsemurhatahti on maailman kärkeä. Rikosten uhreja autetaan Suomessa EU-tasoon verrattuna surkeasti.
Tavoite Suomesta Euroopan turvallisimpana maana taitaa olla realistisempi saavuttaa 80:ssa kuin kahdeksassa vuodessa.
Ohjelma sisältää noin 70 toimenpide-ehdotusta. Otetaanpa yksi esimerkki: "Vahvistetaan ja laajennetaan turvallisuusalan toimijoiden osallistumista monialaiseen varhaisen puuttumisen toimintaan tavoitteena ehkäistä lasten ja nuorten syrjäytymistä ja rekrytoitumista rikolliseen toimintaan. Selvitetään alan mahdollisuudet toimia aloitteentekijöinä varhaisessa puuttumisessa ja kehitetään toimintamalleja." Huhhuh. Ainakin virkamiehet työllistyvät.
Suomen suurimmat sisäisen turvallisuuden ongelmat voi tiivistää muutamaan sanaan: alkoholi, syrjäytyminen, väkivalta sekä onnettomuudet ja tapaturmat. Näitä jättipulmia ei voi ratkaista viranomaistoimin, vaan enemmänkin sillä, että yksilöt ottavat enemmän vastuuta tekemisistään ja että vanhemmat lapsistaan. Viranomaisten pitäisi lähinnä auttaa ongelmissa olevia auttamaan itseään. Jos näin ei käy, viranomaiset saavat huhkia ohjelmineen vaikka maailman tappiin. Paperien kirjoittajat näyttävät autuaasti unohtaneen tämän perustotuuden.
Viinan kanssa läträyksen vähentämiseen tarjolla on kutakuinkin yksi keino: alkoholin kulutuksen laskeminen vuoden 2003 tasolle tai sen alle nostamalla alkoholiveroa. Taas on unohdettu, että valtaenemmistö suomalaisista juo yhä ja juo vastaisuudessakin kohtuullisesti. Halu käyttää hintaruuvia kertoo asenteesta rangaista suurta enemmistöä vähemmistön juopottelusta.
Arjen turvallisuutta kohennetaan parhaiten vaikuttamalla asenteisiin ja pienillä suurilla teoilla. Viranomaiset laativat ohjelmia oikealla kädellä, mutta mitä he tekevät vasemmalla? Esimerkiksi Oulun Torinrannasta voi nyt pudota mereen, koska sitä estäneet puskat on kaadettu ja koska turvakaiteita ei haluta rakentaa. Oulun keskustan uusimmat liikennejärjestelyt ovat puolestaan sekavuudessaan paitsi huono vitsi myös ilmeinen turvallisuusuhka.
Ylipäätään sisäisestä turvallisuudesta on tullut muotisana, joka tuntuu olevan välillä tyhjää täynnä. Se on vahinko, sillä turvallinen arki on elämän peruspilareita. Sitä rakennetaan tehokkaammin pienillä teoilla kuin suurilla sanoilla. Suomessa ei ole sentään menty niin pitkälle, että perustettaisiin oikein sisäisen turvallisuuden ministeriö. Edellisen sisäministerin Kari Rajamäen (sd.) ajoilta on kyllä vielä kalvo, jonka otsikko on: Alueiden, hallinnon, kuntien ja sisäisen turvallisuuden ministeriö.