Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen kirjoitti alkuviikosta tällä samalla palstalla San Diegon menestystarinasta ja sen opetuksista. Sitran organisoima matka Kaliforniaan ja San Diegoon oli sen verran innostava, että rohkenen tarttua samaiseen aiheeseen silläkin uhalla, että tulee toistettua rehtori Lajusen jo kertaalleen mainitsemia asioita. San Diego on Suomen näkökulmasta erityisen kiinnostava tapaus, koska alueen kilpailukyky globaalitaloudessa rakentuu pitkälti samojen kivijalkojen varaan kuin meilläkin: osaamiseen ja innovaatioihin. Yhteneväisen perusstrategian vastapainona on paljon myös eroja ja niihin kannattaa kiinnittää huomiota.
San Diego pitää itseään erinomaisena esimerkkinä siitä, miten tietoisesti luodaan dynaaminen innovaatio- ja korkean teknologian keskus ja synnytetään uusia toimialaklustereita, kasvuyrityksiä ja hyvin palkattuja työpaikkoja. Ennen San Diegon matkaa kuvittelin, ettei klustereita voi synnyttää - ne syntyvät, jos yritysten perustoimintaedellytykset ovat kunnossa. Näin jälkikäteen matkan opetuksista viisastuneena uskon, että tämä voi olla mahdollista, mutta huipulle pääsy ei käy kädenkäänteessä. San Diegon tapauksessa maailmanluokan innovaatiokeskuksen luomiseen meni 30 vuotta ja se on ollut sitä viimeiset kymmenen vuotta.
Oulu on omalla tavallaan vastaavanlainen esimerkki ja "Oulun ihmeeseen" kului vähintään parikymmentä vuotta. Polttava kysymys tulevaisuuden kannalta on se, miten huipulla pysytään. Tässä meillä saattaa olla jotain opittavaa San Diegolta. San Diegon menestystarinan avaintekijänä oli nimekkäiden huippututkijoiden saaminen yliopistoon strategisesti tärkeille tutkimusalueille. Huippunimet vetivät puoleensä uusia lahjakkaita kykyjä ja synnyttivät ympärilleen osaamiskeskittymiä. Nämä keskittymät eivät ole pysyneet hengissä itsestään, vaan niiden toimintaedellytyksiin on myös panostettu. Jotta Suomi pystyisi houkuttelemaan lahjakkaista henkilöitä yliopistouralle, on tutkijanuran vetovoimaisuutta ja arvostusta kyettävä parantamaan ja paljon.
Huippuyliopisto ei kuitenkaan riitä innovaatiokeskuksen synnyttämiseksi. Maailmasta löytyy huippuyliopistoja, joiden ympärille ei ole kehittynyt innovaatio- tai teknologiakeskuksia, eikä vahvoja toimialaklustereita. Tarvitaan myös tuotannollinen infrastruktuuri, joka muodostuu jo
olemassa olevista menestyvistä yrityksistä, jotka toimivat uusien yritysten
kasvualustana, johtamis- ja teknologiaosaamisesta, toimivasta kilpailusta, monipuolisista palveluista ja tavaran toimittajista.
On selvää, ettei elinvoimainen infrastruktuuri voi kehittyä ilman laajaa väestöpohjaa. Tämä on kova haaste harvaanasutulle ja voittopuolisesti pienistä kunnista koostuvalle Suomelle. Nurkkapatriotismin ja kateuden sijasta kuntien tulisi toden teolla lyöttäytyä yhteen, etsiä yhteisiä seudullisia visiota, vahvuuksia ja strategioita.
San Diegosta saatujen opetusten perusteella tarvitaan vielä lisää aineksia soppaan. On kaupunkeja ja alueita, joissa on mahtava yliopisto ja tuotannollinen infrastruktuuri, mutta silti kehitys on kääntynyt laskuun ja näivettyminen uhkaa. Näille on yhteistä riskipääoman puute ja keksintöjen tuotteistamista ja kaupallistamista vaikeuttava immateriaalioikeuksien säännöstö. Suomella on haasteita molemmissa. Riskirahaa on, mutta se ei ole välttämättä oikeanlaista rahaa. Suomessa on pulaa yksityisistä riskisijoittajista ja businesenkeleistä, joilla olisi tarjota rahan lisäksi myös kokemusta ja osaamista alkaville yrityksille.
Lopuksi tarvitaan vielä innovaatioita edistävä kulttuuri. Innovaatiokulttuurin tärkeimmäksi elementiksi nostettiin joka paikassa yrittäjyys- ja riskinottohalukkuus. Yrittäjien ja yrittäjyyden pitää olla yhteiskunnassa arvostettuja. Tärkeää on myös se, ettei arvostus ole riipuvainen siitä, onnistuuko yrittäjä vai ei: innovaatiot ja riskinotto ovat arvostettuja ominaisuuksia itsessään. Ilman riskiä ei ole myöskään palkkiota eli yrittäjyyden täytyy olla taloudellisesti palkitsevaa. Menestymistä ei tarvitse hävetä, eikä epäonnistumista. Suomessa on tässä suhteessa paljon tehtävää.
Tähän saakka kaikki näyttää hyvältä. Menestymiselle on siis resepti ja seuraamalla sitä askel askeleelta lopputulos on taattu. Eilisiltana tämä usko sai kuitenkin vakavan kolahduksen Helsingin kaapelitehtaalla.
Richard Florida, luovan luokan ja talouden johtava guru maailmassa, oli esiintymässä 700 hengen joukolle Helsingin Sanomien järjestämässä tilaisuudessa. Florida kertoi Pittsburghin tarinan, jossa oli paljon samaa kuin San Diegossa: näivettyvä teollisuus, työpaikkakato ja valtavat muuttotappiot. Kurjistumisen kierre katkaistiin San Diegon tapaan osaamis- ja innovaatiostrategialla. Innovatiivisuuden sijasta Florida puhui luovuudesta. Strategian huipentumana oli kaikkien tunteman firman, Lycosin syntyminen, kasvu ja kukoistus - kuin Nokia Suomessa.
Mutta sitten kävi niin, että Lycos ilmoitti siirtyvänsä pois Pittsburghista ja siirtyvänsä Bostoniin. Miksi? Koska Boston on dynaaminen, monikulttuurinen, kiinnostava kaupunki ja siellä on runsaasti kaikkien alojen osaajia ja poikkeuksellisia ihmisiä, innovatiivisen yrityksen kannattaa siirtyä sinne. Pittsburghin kehittäminen yhtä puoleensavetäväksi olisi firman kannalta kestänyt liian kauan. Tullakseen Bostonin kaltaiseksi vetovoimaiseksi ja luovaksi kaupungiksi Pittsburghin olisi pitänyt kehittää suvaitsevaisuutta ja avoimuutta, ja tunnetusti tällainen muutos ei käy käden käänteessä. Suomi sijoittuu Floridan tutkimuksissa luovan talouden kansainväliseen kärkeen, mutta kuinka kauan näin on. Ettei meitä vain vaivaisi sama tauti kuin Pittsburghia.
Kirjoittaja on ylijohtaja valtiovarainministeriössä.