This Must Be the Place, Italia/Ranska/Irlanti 2011. Ohjaus: Paolo Sorrentino. Pääosissa: Sean Penn, Frances McDormand, Kerry Condon. - Plaza & Star, Oulu.
On elokuvia, joissa henkilöt ovat alisteisia tarinalle, ja elokuvia, joissa tarina on alisteinen henkilöille. Italialaisen Paolo Sorrentinon englanninkielinen This Must Be the Place kuuluu jälkimmäisiin. Se etenee kokonaan eksentrisen päähenkilönsä ehdoilla. Tämä Cheyenne on Dubliniin eläköitynyt amerikkalainen rocktähti, jonkinlainen sekoitus Robert Smithiä ja Ozzy Osbournea.
Erityisen hillitöntä on, että tätä vahvasti meikkaavaa, kulahtanutta peikkoa esittää yleensä vakavana, jopa tosikkomaisena näyttelijänä tunnettu Sean Penn, ja vallan mainiosti esittääkin. Penn on viime vuosina alkanut laajentaa horisonttejaan, ja nyt hän on singahtanut tähän saakka kauimmaiselle kiertoradalleen. Pennin määyntä ja köpöttelevä ruumiinkieli eivät kapsahda karikatyyriksi, sillä näyttelijä sijoittaa hahmoonsa myös tiettyä jaloutta.
Kartanossaan jouten haahuileva Cheyenne saa kuulla vieraantuneen isänsä kuolleen, ja hän matkaa New Yorkiin hautajaisiin. Isä on käyttänyt aikaansa etsien natsia, joka vartioi häntä Auschwitzissa. Cheyenne päättää ottaa asian omakseen ja lähtee halki mantereen kaartelevalle odysseialle, joka muistuttaa hieman Wim Wendersin americanaa heliseviä tie-elokuvia.
Kuten edellisessä elokuvassaan, Giulio Andreotti -muotokuvassa Il Divo, Paolo Sorrentino osoittaa mieltyneensä kaikenlaisiin kummallisuuksiin ja väärän vänkyrään maailmankuvaan.
Ja aivan kuten Il Divossa, huolellisesti rakennettuihin kuvien kuljettamat eksentrisyydet kuormittavat tarinaa liikaa. Lisäksi rokkarin hortoilut ja holokaustin muisto tuntuvat jokseenkin epäsuhtaiselta parilta, kenties tarkoituksella.
Juonen edetessä kylläkin paljastuu, että Cheyenne jahtaa myös omia haamujaan, ja elokuva kääntyy kehityskertomukseksi, pysähtyneen aikuistumisen herättelyksi. Tarinan kliimaksi on ikävä.
Ilmavasta musiikista vastaa omana itsenäänkin piipahtava David Byrne.