antti.ervasti@kaleva.fi
Oululainen kulttuurielämä toimii kateuden ja valituksen voimalla. Joulun alla avattu Seppo Similän taidenäyttely muistutti, että mikään ei ole muuttunut.
Muistatteko vielä sen kulttuuriskandaalin, jonka taiteilija Similän työt aiheuttivat parikymmentä vuotta sitten? Jo silloin nauratti niin sanotun kulttuurikeskustelun taso. Taide-eliitti tuomitsi Similän teokset alempiarvoiseksi ei-taiteeksi ja kriitikkojen kaanoni hiihti perässä.
Ihmisiä kiinnosti Similän taide enemmän kuin näiden ns. oikeiden taiteilijoiden käsittämättömät töherrykset ja häkkyrät. Jotkut tosissaan loukkaantuivat verisesti siitä, että toinen taiteilija teki ja laittoi esille vallitsevasta taidekäsityksestä poikkeavia teoksia.
Kateus on liikkeelle paneva voima - toki monella muullakin alalla kuin taiteessa. On väärin, että jonkun töitä ymmärretään mennä katsomaan ja niitä jopa ymmärretään. Oikea taide on tarkoitettu vain oikeille, harvoille ja valituille fiksuille ihmisille.
Luulisi, että nykyään ollaan vapaamielisiä myös taiteessa, ja annetaan kaikkien kukkien rauhassa kukkia. Vanhat laineet lyövät näköjään edelleen.
Onko ihailtavaa rohkeutta, että isoksi taiteilijaksi itse itsensä ylentänyt mollaa julkisesti ammattitoverinsa mainostaiteilijaksi? Mikäpä siinä, jos kantti kestää.
Täkäläisen taiteen vinha perämoottori on myös valittaminen. Ihan vakavalla naamalla ollaan vaatimassa, että yksi kokonainen kaupunginosa pitäisi pyhittää yhden pienen ammattiryhmän asunnoiksi ja työtiloiksi. Omituista.
Yleensä me kaikki joudumme maksamaan elämisestämme. Jos asumme vuokralla, siitä pitää maksaa. Taiteen tekeminen on tekijöiden mielestä niin arvokasta, että kaiken, muun muassa vuokrien pitää olla ilmaisia.
Taiteilijan työ on luonteeltaan sellaista, että tienestejä ei tule samalla tavalla kuin julkisessa virassa tai tuotannollisessa työssä oleville. Siksi me kaikki maksamme heille palkkaa apurahoina ja prosenttitaiteena, eikä siinä ole mitään pahaa.
Joku kohtuus se pitäisi olla moukumisellakin.
Nuorissa taiteilijoissa en ole havainnut edellisen kaltaisia piirteitä. Ovatko he vanhempaa polvea fiksumpia vaiko vain kokemattomia vielä?
Monesta asiasta Oulu on tunnettu mutta ei eniten säkenöivästä taide-elämästään. Parhaat kulttuurielämysten tuottajat ovat sellaisia, jotka ovat joskus lähteneet täältä muualle.
Kauko Röyhkä kirjoitti 1980-luvun alussa kovasti haukutun toisen romaaninsa Aave joka maalasi taulun. Kirja herätti vihaa oululaisissa kulttuuripiireissä, jota se räävittömästi pilkkasi. Teos oli helppo arvostella huonoksi.
Ehkäpä tuo unhoon jäänyt kirja onkin mainettaan parempi ja yllättävästi edelleen ajassa kiinni.
Täällähän käytiin kohta tasan 23 vuotta sitten heittämässä sitä ihteään kulttuurikerman päälle. Ei sekään isku kenties täysin harhaan osunut.
Onneksi taide-elämässämme on joitakin kauas kimaltavia valopilkkuja. Niin suuria taiteilijoita, että heidän ateljeeasuntojensa ikkunoiden pimentämiseksi ei pitäisi rakentaa ikävästi taiteen tekoa estäviä rakennuksia.
Eikö se nyt mene kaavoittajilla perille, että tällaisten asuntojen eteen EI RAKENNETA MITÄÄN luovaa valoa estävää, ei edes pientä kerrostaloa. Eikä sitten mutista puolusteluiksi, että ei me tiedetty. Totta kai se tiedetään, missä tosi taiteilijat asuvat ja työskentelevät.