Suomalaisetkin ovat voineet seurata käsittämättömän laajat mittasuhteet Yhdysvalloissa saaneen aivovammaisen Terri Schiavon tapausta, jossa 41-vuotias nainen lopulta vapautettiin kärsimyksistään keskeyttämällä ravinnon ja nesteen antaminen. Pysyvästi ja parantumattomasti sairastunutta kalifornialaistahan pidettiin keinotekoisesti hengissä peräti 15 vuotta.
Nainen ei tiennyt ympärillään vellovasta kiistasta itse mitään puhumattakaan sen saamista poliittisista ja uskonnollisista ulottuvuuksista. Jos Schiavolla olisi ollut kirjallinen hoitotestamentti, hänen ei olisi tarvinnut kestää keinoelämää näinkään pitkään aviomiehen ja vanhempien kiistellessä siitä, irrotetaanko ravintoletku vai ei.
Schiavon ympärille kehkeytyneen julkisen jännitysnäytelmän kaltaisen show´n syntyminen Suomessa ei olisi mahdollista potilaan intimiteettisuojan vuoksi. Hoidoista keskusteltaessa suomalaisilla on onneksi jalat maassa ja mahdollisuus käyttää tervettä järkeä ratkaisuissa silloinkin, kun liikutaan myös elämän ja kuoleman rajalla.
Meillä hoitoratkaisua tehtäessä potilaan oma tahto ja itsemääräämisoikeus menee muun edelle, mikä on poikkeuksellista esimerkiksi moniin Keski-Euroopan maihin verrattuna. Ongelmallisia tilanteita kuitenkin syntyy hoitaville lääkäreille silloin, kun potilas ei pysty ilmaisemaan omaa tahtoaan eikä hänellä ole hoitotestamenttia. Tällaisissa tapauksissa hoitava lääkäri päättää ja ottaa vastuun lääketieteellisin perustein ja potilaan lähiomaisen kanssa neuvotellen.
Elämän ja kuoleman kysymyksissä rajanveto ja keskustelu siitä on voimakkaiden tunteiden siivittämää. Kenellä on oikeus päättää, milloin ja millainen hoito aloitetaan tai lopetetaan, jos potilas on tajuton ja parantumaton? Mikä on potilaan oikeus saada kuolla, jos hän itse kokee, ettei hän enää halua eikä jaksa jatkaa kivuliasta elämäänsä?
Schiavon tapauksen saamalla julkisuudella uskoisi olevan vaikutusta siihen, että ihmiset pohtisivat omaa tahtoaan mahdollisen vaikean sairauden kohdatessa. Millaista olisi elää parantumattomana letkuissa ja koneissa ja toisten käänneltävänä ja armoilla vailla mitään paranemisen toivoa. Itse kukin voisi arvioida, haluaisiko elää vuosikausia siten ja voisiko sellaisen elämän jatkumista toivoa lähimmäiselleen. Vaikeasti sairaan potilaan asemaan samastuminen saattaisi vähentää itsekkäitä odotuksia, joita myös lähiomaisen elossapysymiseen saattaa liittyä.
Kuopion yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan jo puolet suomalaisista hyväksyisi aktiivisen eutanasian. Se perustuu aikuisen ihmisen vapaaseen tahtoon kuolla silloin, kun hänen sairauteensa ei ole käytettävissä parantavia eikä oireita helpottavia hoitokeinoja. Tällöin lääkäri potilaan pyynnöstä jouduttaa kuolemaa antamalla tälle esimerkiksi kuolettavan annoksen lääkettä.
Eutanasian on arvioitu olevan Suomessakin mahdollista vuosikymmenen kuluttua, mutta se lienee väärä arvio. Eutanasiaa vastustavien lääkäreiden tuntoja on helppo ymmärtää, edellyttäähän kuolemaan auttaminen lääkäriltä varsin konkreettista toimenpidettä. Sellaiseen ei varmaankaan vähäisin perustein mennä eikä pidäkään mennä. Sitä paitsi se ei ratkaisi niitä tapauksia, joissa potilas ei tilansa vuoksi pystyisi ilmaisemaan haluaan kuolla.
Täyden ymmärryksen tilassa tehty hoitotestamentti olisi potilaan, hänen omaistensa ja hoitavan lääkärin kannalta tärkeä asiakirja. Yksityiskohtaisesti määriteltynä se helpottaisi oleellisesti potilaan kohtaloa koskevia ratkaisuja.