Neljä Ruusua tänään perjantaina 6. huhtikuuta Oulun Foxiassa, huomenna 7.4. Torniossa ja 8.- 13. 4. Ylläksellä, Luostolla, Levillä, Saariselällä ja Rukalla.
Neljä Ruusua on niitä harvoja suomalaisia bändejä, joiden kokoonpano on pysynyt samana vuosikymmenistä huolimatta. Lisäksi on mielenkiintoista, että soittajat itse ovat nuorempia kuin itse bändi. Siis henkiseltä iältään.
"No onhan se vähän kornia juhlia 25 vuotta vanhaa bändiä, kun itse tuntee olevan edelleen parikymppinen", Neljän Ruusun keulahahmo Ilkka Alanko, 38, virnuilee.
Neljän Ruusun juuret versoivat Talouskukkaro-nimisestä bändistä jo vuonna 1982. Finaalipaikka vuoden 1983 rockin SM-skaboissa ei kuitenkaan nostanut kiitoon, vaan yhtyeen nimi piti vaihtaa uuteen pari vuotta myöhemmin, koska bändin kosketinsoittaja lähti eri suuntaan.
Ravinnetta on siis vuosien saatossa riittänyt, sillä bändi on takonut radiohittejä enemmän kuin mikään muu kotimainen bändi Suomessa.
Jo ihan alussa teinipojat aloittivat kiihkeästi. Tasan 20 vuotta sitten ilmestyi debyyttialbumi, Neljä ruusua, ja heti samana vuonna toinen, Kasvukipuja. Viisi vuotta myöhemmin hitti, Juppihippipunkkari, räjäytti pankin ja sen jälkeen suosionvuodet ovat kuluneet kuin siivillä.
"Vaikka tuosta on kauan ja kaikkea on välissä ehtinyt tapahtua, niin perusta on sama. Eli neljä kaveria soittaa yhdessä edelleen, ja haluamme pitää kiinni omasta soundistamme."
Viime syksynä julkaistiin järjestyksessään kymmenes suomenkielinen levy, Ensi-ilta, jonka tiimoilta bändi kiertää jälleen Suomea.
"Nyt on meneillään pieni Pohjois-Suomi-pyrähdys. Etelä-Suomen Ensi-ilta-kiertue oli ennen vuodenvaihetta", juttelee flunssainen Ilkka Alanko, joka ei kuitenkaan ole malttanut pienen tauon aikana olla joutenkaan.
"Olen puuhastellut itsekseni uuden musiikin parissa, otin ensimmäistä kertaa tietokonemusiikkiohjelman haltuun. Neljä Ruusua on siis vihdoin siirtynyt 2000-luvulle", mies nauraa. Sinänsä yllätys, sillä Neljä Ruusua on aina kuulostanut teknisesti nykyaikaiselta.
"No joo, olen käyttänyt ikivanhoja 80-luvun frekvenssereitä. Mutta tietokoneella väsääminen tuntuu naurettavan helpolta. Siis uskomattoman iisiltä", hän päivittelee.
Alanko asuu perheineen maalla, Nurmijärvellä, mutta toinen asunto on kaupungissa. Järjestely on välttämätön, etenkin kun jaloissa pyörii reilun vuoden ikäinen jälkeläinen.
"Menen aina tekemään musiikkia sinne, missä perhe ei ole. Ei siitä muuten tule mitään. Ennen tämän viimeisimmän levyn ilmestymistä ihmiset ehtivät spekuloida, miten isyys näkyy mun biiseissä. Ei se ole vaikuttanut juuri mitenkään. Ehkä jatkossa enemmän, en tiedä," poppari pohtii.
"Tietysti ajatusmaailma on laajentunut. Mutta tähän mennessä skidi on ollut niin pieni ja enemmän äitinsä hoivissa. Silti skidi nyt jo, kuulemma, tunnistaa mun äänen radiosta", Alanko iloitsee.
Ilkka itse on taiteilijaperheestä, jossa äiti on lausuntataiteilija, sisar viulisti, toinen veli huilisti ja toinen veli Ismo Alanko. Mutta muusikkous ei ollut Ilkalle mikään itsestään selvä valinta.
"Ajauduin tähän pikkuhiljaa. Soitin aikoinani käyrätorvea eri orkestereissa, mutta se ei ollut mun juttu. Poppitouhu vei mennessään, koska oli vaan niin älyttömän mukavaa."
"Ihan alkuaikoina me olimme tietysti Ismo Alangon pikkuveljen bändi. Otti oman aikansa karistaa se leima yltämme. Nykyään olemme Ismon kanssa ihan eri sfääreissä, hänhän on kultturelli daideilija ja minä silkkaa poppia", Ilkka Alanko naureskelee.
Ammatinvalintaansa mies ei kuitenkaan kadu ja tulevat vuodetkin tuntuvat vielä haasteellisilta. Edes kymmenen vuoden takainen ponnistus ulkomaille ja sen kaatuminen ei harmita. Tai ehkä vähän.
"Olen meistä ylpeä edelleen, vaikka pähkähullua ja uhkarohkeatahan se oli. Olisin voinut tehdä ne samat biisit suomeksi, mutta en vaan halunnut. Uskon silti, että jossain Saksassa homma olisi voinut mennä pidemmälle. Se jäi ehkä hieman kaivelemaan, mutta hyvät muistot jäivät kuitenkin", Ilkka Alanko miettii.
"Mutta palaute Suomessa oli todella raakaa. Se kouliinnutti, eikä sen jälkeen pikkuasiat ole tuntuneet missään."