Tänään maanantaina alkavan Oulun kansainvälisen lastenelokuvien festivaalin kunniavieras, teatterineuvos Matti Ranin toivoo, että lapsia kunnioitettaisiin lapsina. Tätä periaatetta hän on pyrkinyt noudattamaan omassa työssään.
Suomen Kansallisteatterissa liki puolet elämästään näytellyt, myös lukuisista elokuvarooleistaan tunnettu Ranin on toiminut lastenkulttuurin parissa uransa varhaisvaiheista lähtien. Kaikki alkoi Kasper-teatterista.
Kasper, iloinen suorasuu
Kasper löytyi 1950-luvun loppupuolen Saksasta, missä Ranin tutustui paikalliseen nukketeatteriperinteeseen. Muutama nukke matkasi mukaan Suomeen omien leikki-ikäisten lasten iloksi. Kun nuket alkoivat elää, syntyi Kasper-teatteri.
"Kasper-teatteri ei ole sama asia kuin nukketeatteri. Kasper-teatteri on se, missä esiintyy Kasper, kaikki muu on nukketeatteria. Kasper-teatteri on Kasperin oma teatteri!" määrittelee Ranin.
Kasperin rinnalla kulkevat hänen arkeensa nivoutuvat hahmot: isoäiti, Rosvo Ryökäle, noita Eulaalia Kenkkunen
"Kasper on iloinen velikulta, sellainen keskiaikainen harlekiinihahmo: narri, joka sanoo totuuksia hymysuin. Oikeudenmukainen lasten ystävä johdattaa tarinaa siten, että väärä huomataan ja se saa ansaitsemansa palkan", Ranin kuvailee.
Esitystilanteessa lapset olivat vahvasti läsnä, ja näytelmät perustuivat yhteispeliin. Kun Kasper kysyi, minne noita meni, hän ei koskaan jäänyt vaille vastausta.
"Lasten mielenkiinnon saa parhaiten vangittua puhumalla heidän omaa kieltään, ottamalla heidät mukaan dialogiin. Lapset ystävystyivät kanssani; me olimme samalla puolella."
Laajempi yleisö sai tehdä tuttavuutta Kasperin kanssa television välityksellä, kun nuket otettiin mukaan Tes-Vision esittämään Raninin tv-perheeseen. Muutamaa vuotta myöhemmin Kasper pääsi koko valtakunnan televisioverkkoon.
Tv-Kasperia täydensivät Matti ja Irja Raninin tekemät valtakunnalliset teatterikiertueet. 25 vuoden aikana esityksiä oli kolme ja puoli sataa.
Vuosina 1970-73 Kasper valloitti myös Suomen Kansallisteatterin pienen näyttämön. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, jolloin nukketeatterin sallittiin levittäytyä ammattilaisteatterin näyttämölle osana ohjelmistoa.
Lopulta aika ajoi Kasperin ohi.
"Kasper voi edelleen hyvin, hänet on tosin museoitu. Kasper-teatteri kaikkine nukkehahmoineen ja äänilaitteineen löytyy Teatterimuseosta", kertoo Ranin.
Oma ohjelma lapsille
Raninin tv-perhe syntyi 60-luvun alussa Tes-Vision tarpeesta esittää katsojille myös lastenohjelmaa.
"Joka torstai askartelimme, leikimme ja leivoimme koko perhe televisiossa puoli tuntia. Kyseessä oli elävä perhe, joka piti televisiossa kotia", Ranin muistelee.
Makasiinityyppisessä ohjelmassa oli mukana myös musiikkileikkikoulua, nukketeatteria sekä erilaisia vierailijoita. Kun lapset varttuivat, muuttui ohjelma Pyöreän pöydän ritareiksi. Siinä Ranin poikineen pohti yhdessä tärkeitä asioita elämän eri alueilta.
Muuta lastenohjelmaa ei silloin televisiossa näytetty lukuun ottamatta satunnaisia elokuvia. Vastaanotto oli innostunutta, ohjelmalle nähtiin olevan tarvetta.
"Lastenkulttuurista huolehtiminen ei ole aina ollut kovin yksinkertainen asia. Olen elänyt teatterikauden, jolloin lastennäytelmät tehtiin vasemmalla kädellä ja oikean jalan pikkuvarpaalla", sanoo Ranin.
"Se oli pakkopullaa, lapsiyleisöstä ei välitetty. Ainoaa tarjontaa oli jokavuotinen joulunäytelmä, jota ei näyttelijöiden keskuudessa arvostettu. Rooleja ei pidetty oikeina, nehän olivat 'vain satuhahmoja'."
Aika Histamini-hevosena
Ranin on lisäksi ohjannut suomenkielisiä animaatioelokuvia 25 vuoden ajan. Hän muistelee kautta monipuolisena ja taiteellisesti haastavana.
"Sain suostuteltua mukaan oikeita ammattilaisia, jolloin alan arvostus nousi vähitellen. Paneuduimme asiaan ja saimme aikaan hyvää jälkeä."
Suosikkianimaatioita ohjaajan on vaikea nimetä, sillä kaikki projektit ovat olleet vaativia ja siksi myös rakkaita.
"Kaunotar ja hirviö oli erittäin elähdyttävä kokemus. Siinä oli hyvät näyttelijät ja musiikki oli komeaa."
Hauskana Ranin muistelee myös aikaa Histamiini-hevosena hyvän perheystävänsä Raili Mikkasen käsikirjoittamassa Joulukalenterissa. Käsinukke-Kasper muuntui marionettihevoseksi.
"Siinä vaadittiin omanlaistansa taitoa. Makasimme 2,5 metriä korkeilla lavereilla lavastuksen päällä ja liikuttelimme lankojen päässä olevia nukkeja", Ranin kuvailee.
Histamiini oli seikkailuihin joutuva sankari, jonka seurana nähtiin joulun aikaan myös tonttuja. Tyttöystävänsä Titinan ihailema kömpelö ja ystävällinen hevonen edusti hyvää tahoa, joka sai mutkistuneet asiat jälleen järjestymään.
Raninilla on myös uusia suunnitelmia. Hän toimii kertojana tänä syksynä nähtävässä, kristillisen HTV 7:n esittämässä, näyttelijöillä ja kenties nukeillakin kuvitettavassa Marian pieni aasi -lastenohjelmassa. Kaikenlaista muutakin pyörii mielessä.
Lyhenevä lapsuus
Nykyään television lastenohjelmatarjonta on kirjavaa. Vastuu valinnoista on aikuisilla, joilta vaaditaan valtavasti, jotta he pystyvät suojelemaan lapsiaan oikealla tavalla.
"Kaikki sellainen ohjelma, jota katsoessaan lapsen sallitaan olla lapsi eikä häntä vedetä väkisin aikuisten maailmaan, on hyvää ja kunnioitettavaa", Ranin arvioi.
Lapsuus päättyy yhä aikaisemmin, pahoittelee Ranin. Lapsia on hänen mukaansa vaikea piilottaa hirveyksiä täynnä olevalta maailmalta, joka tuntuu kaatuvan heidän päälleen.
"Televisiosta tulee hyviä lastenohjelmia, mutta myös niitä, joissa kaikki on mekaanista. Ne ovat repiviä ja raastavia. Lopputuloksen näemme kaduilla ja toreilla: levottomia lapsia, jotka on kiskottu mukaan tähän kammottavaan masiinaan, joka käyttää ihmistä hyväkseen."
Televisio ja elokuvat eivät sinällään ole huono asia - eivät edes silloin kun perinteisen lastenohjelman opetusmomentti puuttuu.
"Tottakai lapsilla on oikeus myös viihteeseen, kuten kaikilla muillakin. On kuitenkin tarkoin katsottava, mikä on viihteen sisältö, koska kaikki viestittää jotakin. Ei se ole ainoaa hauskaa, että lyödään toista paistinpannulla päähän. Fakta ja fiktio menevät lapsella helposti sekaisin."
Ranin ei näe nykyistä rajojen ja sääntöjen vähenemistä yksiselitteisen myönteisenä asiana.
"Lapsena oleminen ei ole helppoa. Vielä vaikeampaa se on vailla aikuista auktoriteettina. Ei kuitenkaan voi eikä saa odottaa, että lapsi toimii aikuisen ehdoilla."
Lempeää lastenkulttuuria kaivattaisiin. 70- ja 80-luvuilla Intimiteatterin ja perustamansa Teatteri Pienen Suomen johtajana toiminut Ranin suree sitä, ettei pääkaupunkiseudulla enää ole varsinaista lastenteatteria - hyvää nukketeatteria kyllä.
"Suuret teatterit tekevät erinomaisia lastennäytelmiä, mutta sellainen pieni, lämminhenkinen, ainoastaan lastenkulttuuriin keskittynyt teatteri olisi valtavan hieno asia."