Rovaniemen hovioikeuden vieressä on jatkosodan 6. divisioonan muistomerkki. Kuulin kerran lapsuudessa Eemeli-isäni lausuvan nuo otsikkoon ja muistomerkkiin kirjoitetut sanat samassa järjestyksessä ja ymmärsin hämärästi niiden liittyneen jotenkin hänen elämänhistoriaansa.
Kun nyt olen vertailut isäni sotilaspassin ja Sota-arkiston kantakortin tietoja hänen jatkosodan aikana kirjoittamiinsa kirjeisiin, olen ymmärtänyt hänen kuuluneen juuri tähän peräpohjalaisista miehistä koottuun divisioonaan, jonka muistokiven ohi kuljen päivittäin.
Tykinjohtajana palvelleen Eemelin jatkosota alkoi Sallan rintamalta ja päättyi Tali-Ihantalan ratkaisu- ja puolustustaisteluihin. Myös hänen kaksi vanhempaa veljeään näyttävät kuuluneen samaan divisioonaan, jossa toinen palveli sotilaspappina.
Tänään on 28.3.1917 syntyneen ja 15.2.1996 tuonilmaisiin muuttaneen Eemelin syntymän 100-vuotispäivä. Hän selvisi sodasta suhteellisen pienin fyysisin vammoin, mutta huomenna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun hän sai ensimmäisen sydäninfarktinsa. Eemelillä ei ollut tapana puhua sodasta (joka oli hänelle selvästikin liian rankka puheenaihe), mutta muistan teini-ikäisenä kuulleeni, miten terveellisiä elämäntapoja noudattanut isäni kutsui viisikymppisenä kohtaamaansa rajua sairautta sotainfarktiksi.
Suomalaisten sotilaitten psyykkisiä traumoja ja sotapsykiatriaa tutkinut historioitsija Ville Kivimäki vahvistaa tuontapaisen diagnoosin oikeutuksen. Rintamamiehillä sepelvaltimotautiin sairastumisen riski suhteellisen nuorella iällä oli selvästi kohonnut.
Se ei liittynyt niinkään fyysiseen vammautumiseen vaan sodan mentaalisiin kokemuksiin: "Nuoruusiässä koettu jatkuva stressi - todennäköisesti myös traumaattiset kokemukset - on vaikuttanut pitkään näiden miesten terveydentilaan, lopulta jopa kuolettavasti."
Yksi lapsuudessa havaitsemistani, isäni mielen keston ylittäneisiin kokemuksiin liittyneistä oireista olivat yölliset painajaiset. Ville Kivimäen mukaan Suomea jälleenrakennettiinkin "sananmukaisesti painajaisten varjossa".
"Kirjoitan taasen muutaman rivin, että tiedätte pojan täällä hyvin voivan", Eemeli aloittaa kirjeensä isälleen sieltä jostakin 21. toukokuuta 1944. Muut säilyneet kirjeet on lähetetty äidille ja sisarille. "Poika" oli kahdeksanlapsisen perheen kuopus, iltatähti. Samaan tapaan alkavat asemasotavaiheen 1943 ja kevään 1944 kirjeet. Ei erityistä, kaikki hyvin. Paketteja tulee niin paljon, ettei niitä enää saa pyytämättä lähettää. Eikä missään nimessä ainakaan oikeaa kahvia, korvike riittää.
Eemeli kuvailee kirjeissään usein Itä-Karjalan luontoa ja sen vuodenkulkua. Käen kukunta kiehtoo, mutta korven alkukesän pimeät yöt ahdistavat Peräpohjolan poikaa. Juhannuksena 1943 korsun eteen on haettu koivuja ja viety niiden oksia sisälle, "jotta tavanomainen korsun haju hiukan muuttuisi". Kukkiakin on: "Eräältä suolta löysimme suopursuja ja sattumalta löysin vieläpä kieloja ja jonkun maariankämmekän."
Kesäkuun lopulla 1944 tilanteen kiristyessä sävy hieman muuttuu: "Kirjoitan teille taasen, ettette siellä suotta hermostu." Paketteja ei saa enää lähettää, lomista oli turha haaveilla. Kysymys siitä, miten sota mahtaa päättyä, tihkuu rivien välistä: "Enpä minä näistä sotatouhuista osaa oikeastaan mitään kummempaa kirjoittaa, muuten luulen, että Karjalan-kannas rupeaa kestämään." Kolme päivää myöhemmin "Poventsan liepeet" on jätetty, ja nyt "ne kaikki ovat jo ryssillä". On aika siirtyä vanhan rajan takaa "koti-Suomeen panemaan hanttiin".
Poika vakuuttaa voivansa kaikin puolin hyvin eikä mainitse sairastamastaan punataudista. Hän jo uumoilee sodan päättymisen seurauksia ja mahdollisuuksia hakea opettajan virkaa, vaikka "eihän sitä vielä tiedä, milloin tämä ruljanssi loppuu". Liminkaan on houkuteltu, ja Turtolakin kiinnostaisi. Mutta "[k]yllä minä ainakin valottomia paikkoja yritän karttaa".
Eemeli päätyi jatkosodan jälkeen ensin Limingan kirkonkylän ja sitten Oulun Teuvo Pakkalan kansakoulun johtajaopettajaksi.
Näiden kirjeiden rinnalla olen lukenut puolisoni isän veljen, jatkosodan viihdytysjoukoissa "muusikerina" ja sodan jälkeen Oulun kaupunginorkesterin sellistinä toimineen Turo Tuomisen (1912 -1961) rintamakirjeitä, jotka on julkaistu omakustanteena nimellä Korpraalin sota. Kirjeitä vertailemalla olen kiinnostuneena todennut saman kuin Ville Kivimäki väitöskirjassaan.
Näyttää siltä, että nuorelle perheettömälle mutta lapsuudenperheensä hellimälle kersantille mentaalinen selviytyminen sodan kokemuksista saattoi olla vähemmän raastavaa kuin häntä hieman vanhemmalle, perheelliselle, väliin mustasukkaisuuden ja katkeruudenkin kiusaamalle korpraalille, vaikka molemmat olivatkin "herkkiä poikia". Molemmille myös koko koti-Suomi näyttää sijainneen vanhan rajan vanhalla puolella.
Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.