Kiina-ilmiö putkahti talven mittaan uutena terminä keskusteluun, mutta läntisissä teollisuusmaissa toimivien yritysten innossa ulkoistaa tuotantoaan halvan työvoiman maihin ei ole mitään ihan uutta. Samantyyppinen ilmiö on ollut olemassa jo iät ja ajat. Jotkut tutkijat menevät aina Marco Polon aikoihin asti. Toiset aloittavat laskennan siitä, kun vaateteollisuus jo parikymmentä vuotta sitten muutti Portugaliin, Koreaan ja sittemmin myös Kiinaan.
Kiina-ilmiö ei ole myöskään suomalainen ongelma, vaan se askarruttaa koko teollistunutta maailmaa: Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.
Pohjois-Suomessa saatiin maistaa, mitä eksoottiselta kuullostava termi pahimmillaan tarkoittaa, kun Salcomp pakkasi tavaransa ja poistui halvemmille markkinoille. Tuotantoaan halpamaihin siirtäneet yritykset ovat perustelleet menettelyään sillä, että siirrot vahvistavat tuotantoa kotimaassa. Ainakaan Salcompin tapauksessa tämä periaate ei pitänyt.
Tapaus on räikeä myös siksi, että yhteiskunta on tukenut yrityksen investointeja. Muissakin tapauksissa muualle siirtyneet yritykset ovat hylänneet paitsi yhteiskunnan kouluttamat työntekijät myös yhteiskunnan varoin pystytetyt hallit ja infrastruktuurin.
Salcompin jälkeen tahti kiihtyi. Oulun Remecin ja Turun Wärtsilän irtisanomiset vahvistivat sen, että Kiina-ilmiö on todellakin paljon muuta kuin vain uutta retoriikkaa. Turun Wärtsilän työpaikkoja siirretään Euroopan unionin sisällä, Italian Triesteen, mutta se ei Turussa muuta mitään. Mennyt mikä mennyt.
Kun televiestintäyhtiö Elisan katoavat työpaikat synnyttivät Työn puolesta-kampanjan, sai Turun Wärtsilän tapaus aikaiseksi välikysymyksen hallitukselle.
Joulukuinen kampanja työpaikkojen puolesta toi entistä useamman suomalaisen tietoisuuteen sen, kuinka yritykset ovat unohtaneet yhteiskuntavastuunsa. Se näyttää jäävän suurisuuntaisen tempauksen ainoaksi saldoksi. Välikysymyksellä tuskin saavutetaan paljon tuota enempää etenkään, kun vasemmistoliiton välikysymyksen allekirjoittajiksi ei saatu vakavasti otettavia ryhmiä mukaan.
Miksi Kiina-ilmiö jyrää, eikä kukaan tee mitään? Valtiovarainministeri Antti Kalliomäki on sanonut, että samanlaista huolta kuin nyt Kiina-ilmiöstä on aiemmin kannettu esimerkiksi Saksan ja Japanin suhteen.
Kalliomäki perustaa toiveensa paremmasta huomisesta sillä, että "ennenkin maailmantalouden rakennekehitys" on tuonut mukanaan myös hyvää. Sitä odotellessa voi aika tulla pitkäksi, ja leipä käydä vähiin. Sen sijaan, että päättäjät puistelevat päätään ja odottelevat ajan hoitavan ongelman pois, olisi aika ainakin pohtia syytä miten tähän on tultu ja onko tuotannon vuotamiselle tehtävissä mitään.
Toinen syyttää globalisaatiota kaikista ongelmista, toinen tukee maapalloistumista viimeiseen asti. Kuten muissakin tapauksissa totuus löytyy jostain siltä väliltä. Ja mikä tärkeää, myös kansallisilla päätöksillä ja ratkaisuilla on yhä vaikutuksensa. Vastuuta ei voi kiertää vetoamalla siihen, että muillakin mailla on ongelmana Kiina-Ilmiö.
Ei Suomi, eikä mikään muukaan maa voi mitään sille, että Kiina kasvaa ja kehittyy. Suomalaisten kannattaisi miettiä voisiko ilmiöstä jotenkin hyötyä. Voisiko Kiinasta siirtää Suomeen joitain toimialoja, jotka työllistäisivät täällä? Kysymyksen esittäjän, ulkopoliittisen instituutin tutkija Linda Jakobssonin heitossa on ideaa, mutta onko siinä realismia?