Kaikki alkoi kuusi vuotta sitten tuiralaisen elokuvateatteri Starin punaisella penkillä, melkein eturivissä. Valkokankaalle heijastui Baz Luhrmannin elokuvaooppera Moulin Rouge.
Olin joskus saanut viitteitä siitä, mitä tuleman piti, mutta aiemmat väristykset eivät olleet mitään sen järistyksen rinnalla. Löysin salarakkaani The Policen Roxanne-kappaleen äärellä. Ei tietenkään sen alkuperäisen, jossa huokailee Sting, vaan elokuvaa varten uudestisynnytetyn El Tango De Roxanne -kappaleen täyttäessa teatterin.
Viulu!
Viulu, jonka ääni vaikersi ja ilakoi. Traaginen, dramaattinen ja viettelevä. Ymmärsin, että viulumusiikki pitää sisällään muutakin kuin koulukonserttikihnutuksen ja rehvakkaat pelimannisävelet. Ymmärsin, miksi kaikki eivät kuuntelekaan populaarimusiikkia. Ymmärsin löytäneeni äänen, joka sai sieluni soimaan.
Viulun soinnista nauttiminen on kuulkaa sellainen pahe, jota ei kehtaa kaikille tunnustaa. Joskus se tuntuu nolommalta kuin tervakeuhkous, rapajuoppous, mässäily, kofeiinikoukku ja kaikki muu kohtuuttomuus yhteensä.
Tavallaan ymmärrän ihmettelyn, sillä on aika, jolloin olen itsekin kirjoittanut Viulun pienellä. Se oli aika Roxannen ja vuoden 1986 välillä, jolloin yritin opetella soittamaan mummolan kaapista löytämääni Viulua. (Sitä ennen en osannutkaan kirjoittaa.) Sinnikkäiden tuokioiden jälkeen ymmärsin olevani lahjakkaampi hinkkaamaan hartsilla jousen jouhia kuin saamaan soittopelistä oikeita säveliä. Selvää pirunviulistiainesta.
Moulin Rougen jälkeen olen tehnyt itselleni pieniä myönnytyksiä. Ensi alkuun ostin "äidille joululahjaksi" cd-levyille tallennettuja konserttoja, joista löytyi muutamia viuluvetoisia helmiä. Ei äiti niitä ehtinyt juuri kuunnella, minä kuuntelin. Ja vein levyt kotiini.
En tajua klassisesta mitään muuta kuin sen, että pidän viulukonsertoista. En tietenkään kaikista, kukapa pitäisi, vaan niistä, joissa Viulu on traaginen, dramaattinen ja viettelevä.
Viulistisuosikkini on italialainen Salvatore Accardo. En tiedä, johtuuko fanitukseni hänen ilmaisuvoimastaan, sävellysten hienoudesta, siitä, että hänen kahdessa stradivariuksessaan on koukuttava ääni, vai siitä, että minulla on vähän vertailukohtia. Se ja sama.
Nykyisin me, Salvatore (s.1941), stradivariukset ja minä, tapaamme silloin, kun ajan autolla. Heidän kanssaan ei ole vaikeuksia pitää kurissa kiukkuista autoilijaminää edes silloin, kun on kiljuva kiire ja kaupungin muuttuneiden liikennejärjestelyjen vuoksi reitille sattuu tuhannesti tupeksijoita.
Idylliin tuo toisinaan pienen särön se, että takapenkillä istuva lätkätreeneihinsä matkaava poika pitää käsiään korvilla, ja iltalenkkiään odottava koira läähättää tila-auton takatilassa.
Jos edellisen äänetön elämöinti käy sietämättömäksi, reggae toimii autoilumusiikkina yhtä hyvin. Erityisesti Jukka-Pojan ja Jenkkarekan Lunki kuski -kappale saa sisäisen kiukkukuskin nolostumaan. "No kun sä istut rattiin, otat rauhallisesti, muistat ettei liikenne oo rallitesti..."
Seuraavaan kertaan, Salvatore!