Metsästäjäin keskusjärjestö on puuttunut ammattimaiseen salametsästykseen ja vaatii sen kitkemistä rangaistuksia tiukentamalla. Kenenkään edun mukaista ei ole, että hämärämiehet tekevät raakaa kauppaa kaatamalla hirviä, muita hirvieläimiä, riistalintuja ja petoja sekä myyvät näitä eteenpäin.
Ikimuistoiset ajat metsästys on kuulunut suomalaisten elämään. Alunperin se oli merkittävin toimeentulon lähde. Vasta kun maatalous kehittyi karjatalous viljelyn rinnalla, metsästys alkoi menettää merkitystään jokapäiväisen särpimen lähteenä.
Metsästys on syvällä suomalaisissa, mistä kertoo, että meillä on peräti 300 000 metsästäjää. Aniharvalle pyynnillä on enää taloudellista merkitystä. Usein pyyntikustannukset ylittävät moninkertaisesti saaliin arvon. Alkukantaisesta toimeentulon lähteestä on kehittynyt harrastus, elämäntapa ja sosiaalisen kanssakäymisen muoto.
Suurin osa metsästäjistä on tunnollista väkeä, joka käyttäytyy luontoa kunnioittaen. Mutta joukossa aina on joku, joka viis veisaa yhteisistä pelisäännöistä. Metsästäjien joukkoon suhteutettuna heitä on vähän, mutta toimillaan he heittävät varjon koko toiminnan ylle.
Salakaatoa on monta lajia. Häikäilemättömintä on juuri mistään piittaamaton järjestäytynyt rikollisuus. Siihen liittyy paitsi vastuuntunnottomuus luontoa kohtaan, usein myös järjestäytyneen rikollisuuden muut piirteet veronkiertoineen.
Yksi salapyynnin merkillisiä alueita on petoviha; viha kaikkia petoelämiksi leimaamiamme eläimiä kohtaan. Ikään kuin niillä ei olisi samaa oikeutta elämään kuin luojan luomilla muillakin olennoilla. Metsäsuomalaisaikana tämän ymmärsi. Riistasta oli kova pula, ja ihminen taisteli toimeentulosta samoilla apajilla eläinten kanssa.
Tuolloin ihmisiä oli vähän ja petoja paljon. Riistalla oli tärkeä sija jokapäiväisessä ruokapöydässä. Karjanhoidon alkutaipaleella petoeläin saattoi raadella kuoliaaksi perheen ainoan kantturan, mikä merkitsisi katastrofia.
Nykyaikana petoviha tuntuu käsittämättömältä. Petoja on vähän ja ihmisiä paljon. Pedot eivät syö riistaa tai kotielämiä siinä määrin, että kenenkään elämä kaatuisi siihen. Sitä paitsi valtio maksaa korvauksen petojen vahingoista. Onko korvaus riittävä, on eri asia. Ainakin se takaa sen, ettei kukaan joudu puille paljaille.
Petoviha on syöpynyt syvälle ihmismieleen. Suotta. Viime vuosikymmenien ajalta on yhden käden sormin laskettavissa tapaukset, joissa peto olisi käynyt ihmisen kimppuun. Monta kertaa suurempi vaara kohtaa kadulla. Kukaan ei siitä syystä ammu autoa.
Vihannin ja Pyhäjoen välimaastoon vajaat pari vuotta sitten kotiutuneen radiopannalla varustetun ja suojellun Milla-suden pelätään joutuneen salakaadon uhriksi. Epäilys on suuri, sillä radioyhteys Millaan katosi pian sen jälkeen, kun susi oli raadellut kahdeksan lammasta Merijärvellä.
Se tiedetään, että lampolaan tunkeutunut ja varsin poikkeuksellisesti käyttäytynyt susi ei ollut Milla. Radiolähetin toimi vielä tuona päivänä ja viestitti Millan elelevän noin 15 kilometrin päässä tapahtumapaikasta. Pian tämän jälkeen Milla vaikeni. Ehkä aika kertoo, miksi ja vaikeniko se lopullisesti.