Erätarkastaja Aimo Tervamäki kurvaa kelkallaan verkkoavannolle ja toteaa, että lupamerkit killuvat nätisti kepin nokassa. Laakajärvellä, Vuoksen vesistön latvoilla on hiljaista, mutta pääsiäisenä pärähtää.
"Sitten riittää kelkkoja ja kulkijoita. Ja silloin ovat töissä maastoliikenteen valvojatkin", Tervamäki lupaa.
Verkkolätkien tarkastelu on lähinnä varmuuden maksimointia, sillä eipä nuukinkaan kalamies uskalla tällä kalastella luvatta. Laakajärven rannalla kun asustaa Tervamäen kanssa tällekin reissulle lähtenyt Juhani Voutilainen, sivutoiminen erävalvoja ja itsekin innokas metsämies.
"Ei ole kukaan tullut ainakaan päin naamaa valittamaan. Oikeat eräharrastajat ymmärtävät, että valvontaa tarvitaan ja muista ei ole niin väliä", Voutilainen tuumaa.
Aimo Tervamäki on toiminut erätarkastajana Kainuussa pian 40 vuotta. Eläkeikä häämöttää, mutta virkahaalarin nurkkaan heitolla ei ole vielä kiire.
"Kyllähän tämä minulle on unelmahomma. Rajavartiostossa kun jouduin 1970-luvun alussa toimistohommiin, niin pian sain sisätöistä tarpeekseni", poliisinkin koulutuksen hankkinut ja lakia opiskellut mies juttelee.
Erätarkastajien joukko on pieni, eivätkä kaikki tunnu tietävän, että moisia virkamiehiä on olemassakaan. Kohtaamiset luonnossa liikkujien kanssa ovat kuitenkin sujuneet Tervamäellä lähes poikkeuksetta asiallisesti. Puhumalla on pärjätty eikä tarkastajan oikeuksia ole kyseenalaistettu.
Metsiin mahtuu
piilorikollisuutta
Vaikka erävalvontaa tehdään yhteistyössä poliisin, rajavartioston, tullin sekä riistanhoitoyhdistysten ja kalastusalueiden kanssa, tilaa rikkomuksille ja suoranaiselle rikollisuudellekin jää.
Tervamäen tietoon tulee joka vuosi ainakin parikymmentä hirvieläimen salakaatoa. Ajoittain selvitellään myös suurpetojen luvattomia tappoja.
"Erävalvonnassa ovat odotusarvot korkealla, mutta resurssit vähäiset. Alueet ovat laajat, eivätkä kaikki rikokset tule ilmi koskaan."
Kasvava työsarka on maastoliikenteen valvonta. Kelkkailijat eivät aina malta pysyä heille tarkoitetuilla reiteillä ja mönkijöilläkin ajellaan maastoon ilman lupia.
Ihmisen ja pedon edut törmäävät Kainuussa pahiten poronhoitoalueella. Kun suuri osa vasoista katoaa suden tai karhun suuhun, saattaa poromiehen sappi kiehahtaa ja liipaisinsormi sekä kelkan kaasukahva olla herkällä.
"Yksityisenä ihmisenä ymmärrän jotenkin petoja kiroavia, mutta virkamiehenä en. Niin kauan kuin virkapukua kannan, en katso sormien läpi laittomuuksia, ja tuskinpa sen jälkeenkään", Tervamäki tuumii.
Vihjeitä
ja vaikenemista
Erätarkastajan puhelin soi tiuhaan. Se kertoo ammatin yhdestä puolesta: tietoja rikosepäilyistä nimiä myöten ilmoitellaan tämän tästä.
"Vihjeitä otetaan mielellään vastaan, mutta kyllä ilmoittajankin pitää omalla nimellään esiintyä. Toinen juttu on sitten se, että epäily ei riitä vielä mihinkään. Tarvitaan näyttöä, ja sen saaminen on harvoin helppoa."
Syrjäseuduilla elää yhä myös salametsästykseen liittyvä vaikenemisen kulttuuri. Se voi olla hiljaista hyväksymistä tai omien ja muiden etujen vaalimista.
"Kavereita ei käräytetä. Eikä varsinkaan silloin, jos omassakin pöydässä on joskus ollut laitonta lihaa. Silloin ollaan lujasti samassa veneessä."
"Joskus on kuulunut, että suita suljetaan myös uhkauksilla. Joko vihjaillen tai ihan suoraan sanoen", Aimo Tervamäki tietää.