Salaisuuksien verho vaeltaa edestakaisin vertikaalina, vinosuunnassa, näyttämöllä.
Kauniisti valaistuna tämä vaalea ilmava kangas on ahkerammassa ja monimielisemmässä liikkeessä kuin ensi näkemältä arvaisikaan.
Jo sisutuselementtinä se tekee Maria Jaskarin lavastuksesta ns. simultaaninäyttämön, mikä normaalilla kielellä tarkoittaa, että samalla näyttämöllä voi tapahtua yhtä aikaa asioita eri paikoissa eri aikoina.
Juuri tässä viitekehyksessä verhoihin kumuloituu symbolimerkitys, kun raastava salaisuus toisensa jälkeen paljastuu August-palkitun Majgull Axelssonin romaanin upeassa dramatisoinnissa ja mykistävässä kokonaistoteutuksessa.
Kajaanin viime kuukausina ankarasti koeteltu kaupunginteatteri näyttää taas 101-prosenttisesti olevansa kaiken sen kansanliikkeen arvoinen, mikä sen pelastamiseksi käynnistettiin.
Fiikka Forsmanin ohjaama Huhtikuun noita on syvästi vaikuttava tulkinta ruotsalaisen kansankodin laitimmaisista ihmisistä, ulkoisesti ja sisäisesti vammaisista, ja julkisivusta, jonka taakse kätketään perheiden ja yksilöiden kauhistuttavia tragedioita ja salaisuuksia.
Käsikirjoituksen tekijät, siis Ilpo Tuomarila yhdessä ohjaajan kanssa, ovat luoneet perustan teatteri-ihmeelle. Myös visualisoijaryhmä ja äänimaailman toteutus näyttävät tajunneen täydellisesti, mistä on kysymys.
Visualisoijaryhmään kuuluvan Riitta Raunion puvut toimivat matkaoppaana eri aikakausiin siirryttäessä.
Kaikki purkautuu naisvaltaisessa yhteisössä jossakin Motalassa, jolla oli suuri merkitys jo historiaan häipyneelle ajalle: sehän loisti vanhoissa radioissa yhtenä menneen maailman salaperäisistä radioasemista.
Päähenkilöt ovat prinsessojen irvikuvia. Heillä on samat nimet kuin sodanjälkeisen ajan kansankodin idoleilla, nykyisen kuninkaan neljällä sisarella. Nämä näennäissisarukset ovat Margareta, Birgitta, Desiree ja Christina.
Eeva Soinilla vammaisena Desireenä ja Anne Heikkilällä rappiolle ajautuneena Birgittana on tärkeinä ja upeasti toteutettuina tehtävinään nostaa vaikuttavaan esitykseen sen suurimmat kipupisteet.
Heidän rankat roolityönsä ovat oleellinen osa sitä kokonaisihmettä, joka tässä esityksessä vallitsee: vaikka liikutaan naturalismista surrealismiin ja aikakäsitykset saavat kyytiä, esitys pysyy akrobaattisen hallittuna kokonaisuutena.
Sivupoluille ei harhauduta edes, vaikka jonkinlaisina cameoina vilautellaan Tshehovia: näennäissisaruksia vilautellaan kolmena sisarena, kirsikkapuu puutarhassa on mitä merkittävin ja lokki kuolee heti alkajaisiksi.
Heikki Törmi vammaisen tytön lääkärinä on lämmin boheemi ja ihanasti irti maneereistaan.
Eeva Aitalla Christinan ja Sonja Ryhäsellä Margaretan rooleissa on jyrkkiä ääripäitä tasoittava, suorastaan sivuosamainen kohtalonsa.
Monissa eri rooleissa nähdään Katriina Hänninen, Teija Töyry ja Kalle Pakkala, joista Katriina Hännisen tulkitsemat Ellen-täti, Astrid ja Gertrud, kolme eri tavalla äärettömän onnetonta äitiä, antavat merkittäviä lisäulottuvuuksia koko tulkinnalle.
"Mitä voi vastata se, jonka jalat ovat lukkiutuneet ikuiseen sikiöasentoon, mutta pää ja käsivarret ovat alituisessa liikkeessä, kun kasvot irvistävät ja kädet huojuvat kuin vesikasvit!" Näin määrittelee itseään vaikeasti vammainen Desiree, jolla on taito irtaantua ruumiistaan ja liikkua erityisesti lintujen mukana sekä määrätä näiden ajatustenkulkua.
Niinpä näytelmä ja sen tulkinta eivät olekaan lähisukulainen sinänsä tärkeille sosiaalisille sairaalakuvauksille, joista meillä muistetaan erityisesti Saara FinninSuruvaippa ja Liisa-Maija Laaksosen Lumikit. Ei, vaikka tämäkin niiden tapaan on naisvaltainen näytelmä ja vaikka käsiohjelmassa esitellään vammaisjärjestöjä ja kiitellään eri henkilöitä ja yhteisöjä faktojen antamisesta.
Huhtikuun noidasta tihkuu fantasia.
Siinä kiehtoo julmuuden ja yliluonnollisen selittämättömyyden sidos.