Sa­lai­set po­ti­las­kan­siot avau­tu­vat – psy­ko­pa­tia­diag­noo­sin his­to­rian tut­ki­jan työ on tullut uniin­kin

Potilaiden intiimit kertomukset vuosikymmenten takaa vaikuttavat yhä tutkijaansa. Niuvanniemessä hoidettujen kohtalot tulivat psykopatiadiagnoosin historiasta väitelleen Katariina Parhin uniin.

Harrastukset tarjoavat vastapainoa psykopatian ja salaisuuksien tutkimukselle. - Puutarhanhoito on minulle keino keskittyä maailman kauneuteen, Katariina Parhi sanoo.
Harrastukset tarjoavat vastapainoa psykopatian ja salaisuuksien tutkimukselle. - Puutarhanhoito on minulle keino keskittyä maailman kauneuteen, Katariina Parhi sanoo.
Kuva: Jukka Leinonen

Potilaiden intiimit kertomukset vuosikymmenten takaa vaikuttavat yhä tutkijaansa.

Niuvanniemessä hoidettujen kohtalot tulivat psykopatiadiagnoosin historiasta väitelleen Katariina Parhin uniin.

Katariina Parhi on viimeiset viisi vuotta penkonut menneisyyden ihmisten salaisuuksia tehdessään väitöskirjaa psykopatiadiagnoosin historiasta 1800-luvun loppupuolelta 1960-luvulle.

Intiimien asioiden tutkiminen herättää monenlaisia tunteita. Suurin osa Parhin tutkimusaineistoista on potilaskertomuksia psykiatrisista sairaaloista.

Joskus synkät aiheet ja salaisuudet voivat jättää jälkensä myös tieteellistä työtä tekevään tutkijaan.

Näin kävi myös kesäkuun puolivälissä Oulun yliopistossa väitelleelle Katariina Parhille, jolle erityisen raskaita olivat ne tutkimusaineistonsa potilaskertomukset, joihin hän itse pystyi samaistumaan.

Tällaisia kohteita olivat potilaiden omaan olemassaoloon liittyvät ahdingot sekä tilanteet, joissa Parhi koki potilaan tulleen väärinymmärretyksi tai kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

– Muistan unen, jonka näin luettuani viikon putkeen oikeuspsykiatriaan erikoistuneen Niuvanniemen sairaalan vanhoja potilaskertomuksia.

–  Unessa oli läsnä kurjuus ja kaltoin kohdeltujen elämä samalla tavalla kuin tutkimusaineistossa: vähäosaisuutta, laitoskierrettä, ymmärryksen ja rakkauden puutetta sekä väkivaltaa.

Psykopaateiksi on historiassa diagnosoitu ihmisiä, joiden ei enää laskettaisi kuuluvan mielenterveysongelmien piiriin.

Tällaisia ovat esimerkiksi homoseksuaalit, armeijaan, vankilaan tai oppilaitoksiin sopeutumattomat ja lapset, joilla on ollut ongelmia kotona, koulussa tai lastenkodissa.

”On pyrittävä esittämään henkilöiden valintoja niissä olosuhteissa, joissa he elivät.”

Tutkimusaineiston potilaiden elämäntilanne on kärjistynyt niin, että he ovat päätyneet sairaalaan.

Heidän elämänsä on suurennuslasin alla ja sairaalahenkilökunta kirjaa havaintonsa ja tulkintansa tästä yksittäisestä hetkestä, vaikka pyrkimyksenä toki onkin auttaa potilaita voimaan paremmin.

Parhi on halunnut suhtautua aineistoonsa kuten aitoon ihmiskohtaamiseen – toisen osaan ja tunteisiin eläytyen.

Historiantutkimuksessa on välillä ollut hänen mukaansa tapana etäännyttää tutkija tutkimuksestaan ikään kuin tämä olisi tapahtumien ulkopuolinen tarkkailija, vaikka juuri hänen havainnoistaan historialliset tulkinnat muodostuvat.

– En pyri teeskentelemään, että läsnäoleva kohtaaminen olisi todellinen vaan tarkkailen omia reaktioitani ja käytän niitä apuna tutkimuksessa. Jos jokin henkilön kuvatussa käyttäytymisessä suututtaa, voisiko suuttumus olla samankaltainen reaktio, johon henkilö on törmännyt aiemminkin? Jos jokin ahdistaa, voisiko ahdistuksessa olla kaikua niistä tunteista, joita henkilö on kokenut, Parhi pohtii.

Menneisyyden olosuhteet vaikuttavat tapausten tulkintaan, Parhi tietää

– On pyrittävä esittämään henkilöiden valintoja niissä olosuhteissa, joissa he elivät. Monesti tutkimustuloksista kirjoittaminen tuntuu haastavalta tasapainoilulta, sillä nykylukijalla on meidän aikamme arvot, jotka eroavat menneisyyden arvoista, Parhi kertoo.

Esimerkiksi 1950-luvulla Pohjois-Pohjanmaalla tehdyt sterilointipäätökset täytyy suhteuttaa oman aikansa tulkintaympäristöön.

Lapset, joista vaikkapa päihdeongelmaiset vanhemmat eivät kyenneet huolehtimaan, nähtiin Parhin mukaan vähävaraisten kuntien taloudellisena taakkana.

Lääkärit uskoivat toimivansa oikein tehdessään päätöksiä oman aikansa käsitysten mukaan.

Tuolloin näihin ratkaisuihin ovat vaikuttaneet nykyajasta poikkeavat olosuhteet, kuten köyhyys, hoitomahdollisuuksien ja ehkäisyvälineiden puute, sekä ajatus siitä, että jokaisen on yhteiskunnassa kannettava kortensa kekoon.

Parhi sanoo pyrkineensä välttämään sokeeraamista tai rikosten yksityiskohdilla mässäilyä, mikäli kyse on ollut henkilön mielentilatutkimuksesta eikä siihen johtaneesta teosta.

– Menneisyyden toimijoiden kunnioittavaa kuvausta pitää pohdiskella ja miettiä, minkä salaisuuksien kertominen on ylipäänsä tarpeellista, Parhi selittää.

– Esimerkiksi psykopatian Transvestitismus-alakategoriaa tutkiessani kuvasin potilaiden näkemyksiä sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan, sillä koin niiden olevan merkityksellisiä sukupuolisuuden hahmottamisen ja psykiatrisen tietämyksen kehittymisen kuvaamisen kannalta.

Katariina Parhi

Asuinpaikka Oulu.

Valmistuu tohtoriksi Oulun yliopiston humanistisesta tiedekunnasta.

Väitteli Oulun yliopistossa 16.6.2018.

Aate- ja oppihistorian alaan kuuluvan väitöskirjan suomennettu otsikko on Syntyneet poikkeaviksi: Psykopatiadiagnoosin historiasta Suomessa.

Seuraavaksi Parhi aikoo kirjoittaa tietokirjan väitöskirjansa aiheesta ja elämäkerran ylilääkäri Konrad von Baghista. Hän siirtyy Helsingin yliopistoon uuteen tutkimusprojektiin.

Harrastaa: Katutanssia, kuntosalia, puutarhan ja huonekasvien hoitoa sekä saksan kielen opiskelua.

Psykopatiadiagnoosi

Katariina Parhin väitöskirjassa tarkastellaan diagnoosin vaiheita suomalaisessa psykiatriassa 1800-luvun loppupuolelta 1960-luvun loppuun.

Psykopatia tarkoitti ennen monenlaisia mielenterveyden ja persoonallisuuden häiriöitä. Osaa niistä ei enää nykyään miellettäisi häiriöiksi.

Huippuvuosina neljäsosa suomalaismielisairaaloiden potilaista diagnosoitiin psykopaateiksi. Psykopatia oli heti skitsofrenian jälkeen toiseksi käytetyin diagnoosi.

Diagnoosin käytössä on ollut aina yhteisiä nimittäjiä. Keskeistä on, ettei diagnoosin saaneita ole nähty sairaina. Psykiatrit ovat puhuneet poikkeavuudesta ja mielenterveyden ja mielisairauden välisestä rajatilasta.

Psykopatiadiagnoosi poistui käytöstä 1969. Sen jälkeen on puhuttu persoonallisuushäiriöistä.