Kolumni

Saksan pohjoinen tukipilari

Suomi oli keväällä 1918 valintatilanteessa, joka ratkaisevasti määritteli sen kansainvälistä asemaa.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
Suomen ja Pohjoismaiden historian
professori.

Suomi oli keväällä 1918 valintatilanteessa, joka ratkaisevasti määritteli sen kansainvälistä asemaa. Suuriruhtinaskunta oli riuhtaissut itsensä irti sekasortoisesta Venäjästä, ja hallitusvalta oli kukistanut Leninin bolshevikkien lietsoman punakapinan. Molemmat toimet oli kuitenkin hoidettu Saksan avustamana. Eikä maailmansodassa omasta tulevaisuudestaan kamppailleen keisarikunnan tuki voinut olla ilmaista.

Saksan ylimmän sodanjohdon jäsenen kenraali Erich Ludendorffin linjaus ilmentää osuvasti sitä, ettei kysymys entisen suuriruhtinaskunnan asemasta eikä edes sen tulevasta hallitusmuodosta ollut vain suomalaisten sisäinen asia. Kenraali totesi kesällä 1918: "Saksalaissyntyisen prinssin johtaman vahvan monarkian perustaminen on Saksan valtakunnan ja saksalaisten ruhtinassukujen poliittisten etujen mukaista vastapainoa ajan kasvaville demokraattisille ja tasavaltalaisille tendensseille. Sitä vastoin tasavaltainen Suomi liukuisi nopeasti ententen käsiin."

Ludendorffin ajatuskulun mukaan Suomelle oli varattu paikka Saksan johtaman Itä-Euroopan pohjoisena tukipilarina, yhtenä renkaana Jäämereltä Mustaanmereen ulottuvassa vasallivaltioiden ketjussa.

Samalla kun Saksa oli tekemässä Suomesta Keski-Euroopan etuvartiota Venäjää vastaan, se oli liittämässä merkittävää pohjoista raaka-aineiden tuotantoaluetta taloutensa käyttöön.

"Kuinka loputtoman tärkeitä meille ovatkaan Ukraina ja Suomi, nuo idän kulmakivet, joiden rikkauksia on mahdoton arvioida", Ludendorff totesi tilanteessa, jossa valkoisen Suomen sitoutuminen Saksaan oli varmistettu maaliskuun 1918 sopimuksilla.

Berliinissä allekirjoitettu sopimus takasi Suomelle Saksan poliittisen ja sotilaallisen tuen, mutta sitoi samalla Suomen tiukasti Saksan vanaveteen. Sen mukaisesti Suomella ei ollut oikeutta luovuttaa mitään osaa valtioalueestaan muiden valtojen hyväksi tai tehdä niille myönnytyksiä ilman Saksan lupaa. Salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi sen sijaan myönsi Saksalle vapauden perustaa laivastotukikohtia Suomenlahden, Pohjanlahden ja Jäämeren rannikoille.

Samassa yhteydessä allekirjoitettu kauppa- ja merenkulkusopimus salaisine lisäyksineen alisti puolestaan Suomen talouselämän, raaka-ainelähteet ja ulkomaankaupan Saksan kontrolliin.

Sopimus rajoitti Suomen taloudellista liikkumavapautta kytkemällä suomalaistuotteiden viennin Saksan valvontaan ja suostumuksen varaan. Suomen oli lisäksi avattava kotimarkkinansa saksalaisyrityksille laskemalla tuontitullinsa sotaa edeltäneelle alhaiselle tasolle ilman vastaavia kevennyksiä Suomen viennille Saksaan.

Kummankin valtion kansalaisille taattiin yhtäläiset elinkeinonharjoittamisen oikeudet. Saksan voima ja sikäläisten yritysten vahvuus muistaen vastavuoroisuusperiaate tarkoitti käytännössä esteiden raivaamista Saksan taloudelliselta maihinnousulta Suomeen. Monien saksalaisten suurliikemiesten tiedettiinkin odottavan malttamattomina tilaisuutta päästä kiinni Suomen metsiin, koskivoimaan ja rautateihin.

Teräsyhtymä Thyssenin vaikutusvaltainen pääjohtaja August Thyssen oli kirjoittanut Suomen strategisesta roolista valtakunnankanslerille jo helmikuussa 1918 näitä tunnelmia kuvastaen: "Jos emme kykene Suomessa varmistamaan asemaamme, on raaka-ainehuoltomme sodan oloissa mahdoton ja siten myös vaikutukset asemaamme maailman johdossa epäedulliset."

Saksalaiselle terästeollisuudelle Suomi-operaation kiinnostavin ja tärkein puoli muodostui tätä kautta avautuvista mahdollisuuksista vahvistaa Saksan otetta pohjoisen Ruotsin rautamalmikenttiin. Saksan johtama ja valvoma Suomi tarjosi paremmat edellytykset painostaa myös Norjaa, joka oli poliittisesti ja taloudellisesti orientoitunut läntisiin ympärysvaltoihin.

Samoista syistä Ruotsi ja varsinkin Norja suhtautuivat kielteisesti Saksan vaikutuksen kasvuun Suomessa - puhumattakaan nyt Britanniasta, joka Ranskan kanssa tehdyn salaisen etupiirijaon mukaisesti vastasi ympärysvaltojen politiikasta Pohjois-Venäjällä, Baltiassa ja Suomessa. Saksan tukeen nojannut valkoinen Suomi oli vaara, joka uhkasi avata Saksalle tien Jäämerelle ja Muurmanskiin ja katkaista länsivaltojen yritykset pystyttää bolshevikkikumoukseen lopullisesti sortunut itärintama uudelleen taistelukuntoiseksi.

Aivan yhdentekevää ei ollut sekään, mikä mahti kontrolloisi tulevaisuudessa Pohjois-Euroopan, Pohjois-Venäjän ja Suomen luonnonvaroja, niihin mukaan lukien koko maanosan tärkeimmät metsäreservit.

Omia metsävaroja vailla olleilla briteillä oli täällä vanhat etunsa, joiden merkityksen arvioitiin vain kasvavan sodan päätyttyä. Suomen metsävarojen roolia korostivat erityisesti sikäläiset paperi- ja puutavara-agentit, jotka koettivat ohjata Lontoota Suomen asemaa ja suomalais-brittiläisiä suhteita vahvistavaan suuntaan. Vastaavasti suomalaiset metsäteollisuuden johtomiehet hakivat loppuvuodesta 1917 Suomen itsenäistymiselle poliittista apua Lontoosta brittien kaupallisiin etuihin vedoten.

Berliinissä onnistuttiin paremmin. Bernhard Wuolle kiirehti sikäläisiä päättäjiä alkuvuodesta 1918 pikaisiin toimiin viittaamalla Lontoossa käytäviin samanhenkisiin tunnusteluihin. "Saksan oli nyt kiiruhdettava Suomen puumarkkinoille", jos se halusi estää Suomen metsien ja metsäteollisuuden luisumisen täysin briteille, Wuolle alleviivasi kirjeessään Saksan valtakunnankanslerille. Ja Saksa tuli Suomeen, tunnetuin seurauksin.