Huoranpenikka, Lapin polttajan jälkeläinen, saksalainen, natsi, saksalainen äpärä. Näihin nimittelyihin saivat saksalaissotilaiden lapset tottua Suomessa sodan jälkeen. Suomalaisten katkeruus entisiä aseveljiä kohtaan purkautui usein rajulla tavalla kaikkein viattomimpiin.
- Jos aviottoman lapsen kohtalo sodanjälkeisessä Suomessa oli rankka, niin moninkertaisesti rankempi se oli, jos isä sattui olemaan vielä saksalainen sotilas, jonka kohtalo lisäksi jäi epäselväksi, toteaa toimittaja Irja Wendisch juuri ilmestyneessä kirjassaan "Salatut lapset. Saksalaissotilaiden lapset Suomessa" (Ajatus Kirjat).
Saksassa vakituisesti asuva Wendisch on ollut monen suomalaisen apuna heidän selvittäessään isiensä henkilöllisyyttä ja kohtaloa. Kirjassaan hän kertoo näiden nyt jo yli 60-vuotiaiden muistoja lapsuudestaan ja isän kaipuustaan.
Saksalaissotilaiden lapsista tuli Wendischin mukaan varsinkin Lapissa sijaiskärsijöitä koko väestölle, joka häpesi aseveljeyttä natsi-Saksan kanssa.
- Saksalaisille sotilaille synnyttäneistä naisista puolestaan tehtiin syntipukkeja sille, että me suomalaiset olimme pitäneet yhtä kansakunnan kanssa, jonka johto murhasi ja tappoi miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa, Wendisch toteaa.
Suomessa saksalaisten sotilaiden lapsia arvellaan olevan muutamia satoja. Koko Euroopassa heitä lienee miljoona tai kaksi miljoonaa.
Tietoisuus erilaisuudesta jo lapsena
Kirjassa Irja Wendisch kertoo kuuden saksalaissotilaan lapsen ja heidän vanhempiensa tarinan. Vaikka jokaisen lapsen elämä onkin ollut erilainen, niin kaikkien heidän lapsuudestaan ja myöhemmistä vaiheistaan löytyy paljon samaakin.
Yksi yhdistävä tekijä on jonkinlainen juurettomuus. Kuten marraskuussa 1944 syntynyt Tuulikki (nimi muutettu) asian ilmaisee:
"Pikkuhiljaa minulle tuli tunne, ettei minulla ole mitään paikkaa elämässä..."
Kaikki muistelevat myös jo lapsena tunteneensa erilaisuutta. He ajattelivat, etteivät kuuluneet joukkoon. Tietoisuus erilaisuudesta hivuttautui esimerkiksi maaliskuussa 1944 syntyneen Annikin (nimi muutettu) elämään vähitellen. Jo pikkulapsesta häntä oli perhepiirissä nimitelty "saksalaiseksi huoranpenikaksi", mutta koulun alettua elämän raadollisuus paljastui kaikessa karmeudessaan.
"Koulussa olin vuoroin saksalaishuoran penikka, vuoroin saksalaishuora. Olin siis molempia ja välillä vedettiin äitikin mukaan."
Monien muistoissa erityisen raskaana esiintyvät juuri kouluaika ja luokkatovereiden nimittelyt. Edes saksalaisten etunimien vaihto suomalaisiin ei pystynyt suojelemaan maaliskuussa 1945 syntynyttä Pertti Anteroa (alun perin Bertil Rudolf).
"Saksalaiseksi äpäräksihän minua kutsuttiin. Minua ihmetytti, mistä toiset lapset olivat saaneet asian tietoonsa. Se tuntui pahalta se." Ja kun poika valitsi oppikoulussa vieraaksi kieleksi saksan, "eräs kaveri murjaisi, että sinäkös alat isäsi kieltä lukea."
Arvottomuuden tunne yleinen
Saksalaissotilaiden lapsia yhdistää myös se, että hyvin usein äidit ja lähisuku salasivat totuuden isästä. Sen sijaan vihjailuja saattoi esiintyä. Tavanomaista kuitenkin oli, että asia paljastui toisten lasten kanssa leikkiessä tai koulussa.
Paljon puhuva oli esimerkiksi Johanneksen (nimi muutettu) kohtalo. Hän nimittäin sai tietää 14-vuotiaana oikean kastenimensä kansakoulun päästötodistuksia jaettaessa. Opettaja kutsui Franz Johannesta hakemaan todistuksensa luokan eteen, mutta Johannes ei halunnut uskonut nimeä omakseen.
Johannes väitteli asiasta opettajan kanssa, koska uskoi tämän tehneen virheen. Hänen äitinsä tai ottovanhemmatkaan eivät olleet kertoneet pojalle tämän oikeaa nimeä.
Lähipiirin piikittely ja koulukiusaaminen saivat taas Annikin jo lapsena uskomaan, ettei hänellä ole mitään arvoa. Hän oli vain "saksalaisen penikka". Hänelle kehittyi tarve jatkuvaan toisten miellyttämiseen. Hän luuli, että haukkuminen loppuisi, jos tyttö tekisi kaiken ja enemmänkin kuin vaaditaan.
"Annoin yhä enemmän itsestäni, jotta tulisin hyväksytyksi, mutta mikään ei auttanut. Aina kun pikkuisen aloin uskoa itseeni, minut polkaistiin taas matalaksi. Annettiin ymmärtää, etten ole mitään."
Juurien etsintä aikuisena
Monet saksalaissotilaiden lapset vaikenivat pitkään taustastaan, ja vasta ikävuosien karttuessa asia alkoi kiinnostaa heitä tosissaan. Kuitenkin useimmiten omalta äidiltä ja lähisuvulta tihkui korkeintaan miehen nimi ja joitakin muita yksittäisiä tietoja.
Varsinaisen tutkimustyön lapset ovat aloittaneet vasta aikuisena, jotkut vasta aivan viime vuosina. Useimmiten syyksi mainitaan halu saada selville oma tausta. Tuulikki kuvaa ajatuksiaan näin:
"En miettinyt perintöä, halusin vain saada selville, missä juureni ovat. Sisäinen tyydytys oli suuri, oli hyvä tietää, että siellä on ollut joskus joku, joka on välittänyt minusta."
Suomessa on aloittamassa toimintaansa Saksalaisten Sotilaiden Lapset ry.
Saksalaissotilaiden lapsia auttaa isän etsinnässä Deutsche Dienststelle (WASt). Arkisto auttaa heitä ilmaiseksi. Englannin-, ranskan- ja saksankieliset lomakkeet löytyvät nettiosoitteesta: www.dd-wast.de
