Kirjoittaja on ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö (valtiosihteeri).
Saksassa 18.9.2005 pidetyt liittopäivävaalit päättyivät yllätykseen. Pääoppositiopuolue CDU/CSU, jonka etumatka mielipidemittauksissa ehti välillä murskaavaksi, ei lopulta saanut riittävän suurta vaalivoittoa, jotta se olisi kyennyt muodostamaan puheenjohtajansa Angela Merkelin johdolla enemmistöhallituksen yhdessä vapaitten demokraattien FDP:n kanssa. Paluuta Helmut Kohlin 18 kanslerivuoden hallitusmalliin ei ollut.
Eri enemmistövaihtoehtojen tultua tutkituiksi ilmeni, että vaihtoehtoja jäi jäljelle kaksi: joko maahan muodostettaisiin kahden pääpuolueen CDU/CSU:n ja sosiaalidemokraattien SPD:n yhteishallitus tai ajauduttaisiin uusiin vaaleihin. Alun kanslerikärhämän jälkeen Angela Merkelistä saatiin lopulta suurimman liittopäiväryhmän johtajana kansleriehdokas. Vastaavasti Gerhard Schröder ilmoitti jäävänsä uuden hallituksen ulkopuolelle.
Tiukkojen neuvottelujen jälkeen osapuolet pääsivät tulevan hallituksen paikkajaosta sopimukseen, jonka mukaan kummallekin hallituspuolueelle tuli kahdeksan ministerinsalkkua. Yleisesti katsottiin SPD:n saaneen tässä jaossa "jättipotin" eli sekä finanssi- että ulkoministerin salkut. Seuraavaksi kumpikin osapuoli päätti erikseen omista henkilövalinnoistaan.
Hankalat ohjelmaneuvottelut ovat edelleen kesken. Vasta niitten päätyttyä uusi hallitus on valmis astumaan virkaansa marraskuun puolenvälin tienoilla. Näin ollen 27.10. pidettävässä EU:n ylimääräisessä huippukokouksessa Lontoossa Saksaa tulee vielä edustamaan liittokansleri Schröder. Angela Merkelin debyytti tällä foorumilla siirtyy myöhempään ajankohtaan.
Suuri koalitio on Saksan liittotasavallan lähes kuusi vuosikymmentä kestäneen historian aikana ollut poikkeuksellinen ratkaisu. Sitä on tähän mennessä kokeiltu kerran vuosina 1966-1969. CDU/CSU:n ja FDP:n yhteishallitus hajosi 1966 hallittuaan vain vuoden erimielisyyksiin, jotka koskivat budjettivajetta ja veronkorotuksia. Ainoaksi enemmistövaihtoehdoksi jäi CDU/CSU:n ja SPD:n suuri koalitio, koska uusiin vaaleihin ei haluttu mennä. Sitä paitsi ennenaikaisten vaalien järjestäminen Saksassa on perustuslain kannalta tunnetusti varsin mutkikas prosessi.
Ludwig Erhardtin jälkeen hallituksen johtoon nousi henkilönä melko väritön Baden-Würtembergin osavaltion pääministeri Kurt Georg Kiesinger, josta tuli samoihin aikoihin myös CDU:n puheenjohtaja. Varakansleriksi ja ulkoministeriksi nimitettiin Berliinin pormestari ja SPD:n puheenjohtaja Willy Brandt, jolloin myös suhteita Itä-Eurooppaan alettiin kehittää ponnekkaasti.
Merkelin ulkoministeriksi tulee "mies Schröderin takana" Frank Walter Steinmeier. Hän on toiminut Schröderin läheisenä avustajana ja uskottuna lähes 15 viime vuoden ajan. Steinmeier on pikemminkin poliittinen virkamies kuin poliitikko. Häntä on myös sanottu kulissien takana vaikuttavaksi "harmaaksi tehokkuudeksi". Transatlanttisten suhteitten tervehdyttämisestä tulee hänen kiireisin tehtävänsä. Varakansleriksi nimitetään SPD:n puheenjohtaja Müntefering. Hän ottaa hoitaakseen SPD:n ja ay-liikkeen kannalta tärkeät työ- ja sosiaaliturvaministerin tehtävät työttömyyden noustessa nykyisellään lähes viiteen miljoonaan.
Kiesingerin koalition voimasuhteet toivat kanslerin CDU:lle yhden paikan enemmistön. Merkelin hallituksessa voimasuhteet ovat sen sijaan tasan. Johtavat poliitikot halusivat mukaan hallitukseen sekä 1966 että nyt syksyllä 2005 CDU:n baijerilaisen sisarpuolueen CSU:n mahtavat puheenjohtajat mukaanluettuina. Kiesingerin koalitiossa Franz Josef Strauss toimi finanssiministerinä. Edmund Stoiberista tulee puolestaan Merkelin talousministeri. Brandtin ohella SPD:n toinen johtohahmo Herbert Wehner sai Kiesingerin koalitiossa 1966 hoidettavakseen jaetussa Saksassa tärkeät yleissaksalaiset asiat. Merkelin sisäministeriksi nousee jo Kohlin kabinetissa näissä tehtävissä toiminut CDU:n vahva mies Wolfgang Schäuble.
Kiesingerin laajapohjainen hallitus saattoi heti alkuun sopia mittavasta keynesiläisestä säästöohjelmasta, mikä teki sen kansan keskuudessa epäpopulääriksi. Tänään suurelta koalitiolta odotetaan niin ikään radikaaleja päätöksiä Saksan saamiseksi liikkeelle. Kiesingerin koalitio onnistui vastoin odotuksia hyvin talousreformeissaan ja oli lopulta mainettaan parempi. Hallituksen jäsenet tulivat yllättävän hyvin toimeen keskenään, mikä teki mahdolliseksi vaikeatkin päätökset. Merkelin tulevan kabinetin toiminta on tältä osin ehditty jo asettaa etukäteen kyseenalaiseksi.
Kiesingerin koalitio koettiin alusta asti ylimenokauden ratkaisuksi ennen seuraavia liittopäivävaaleja. Ne SPD Brandtin johdolla sittemmin 1969 niukasti voitti. Suuri koalitio ei enää tullut kysymykseen, vaan nyt vuorostaan sosiaalidemokraatit muodostivat hallituksen FDP:n kanssa. Vapaat demokraatit pääsivät vaa'ankielen asemaan, minkä he säilyttivät aina vuoteen 1998 saakka, jolloin vihreistä tuli ensimmäistä kertaa hallituksen "junior partner".
Kiesingerin johtamaa kahden suuren koalitiota kutsuttiin aikanaan "elefanttien häiksi". Sen katsottiin johtaneen aikanaan ideologioitten merkityksen vähenemiseen Saksan politiikassa. Erityisen voimakasta kritiikkiä se sai vasemmalta. Tänään pelätään ennen muuta poliittisen kentän äärilaitojen hyötyvän suurten yhteistyöstä.
Ensimmäinen suuri koalitio oli vahvasti aikaan sidottu liittoutuma. Saksassa on jo nyt alettu spekuloida, tuleeko toinen suuri koalitio kestämään vaalikauden loppuun vuoteen 2009, vai jääkö sen elinaika vielä tätäkin lyhyemmäksi.