Saksan suuri koalitio on enemmän pakkoavioliitto kuin vapaaehtoinen yhteenliittymä. Se voi olla myös uusi mahdollisuus, jos osapuolten voimat yhdistyvät hyvään hallitusohjelmaan.
Harvoin on yhtä laajapohjainen hallitus saatu kokoon yhtä vastahakoisesti kuin nyt Saksassa. Kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien suuri koalitio ei herätä innostusta sen osapuolissakaan. Ylimääräisistä jännitteistä ei ole pulaa sen paremmin hallituksen sisällä kuin sen ulkopuolellakaan.
On helppoa listata haasteita, joita hallituksella on edessään. Samoin on helppo listata kielteisiä seurauksia, joita Saksan poliittiselle elämälle ehkä koituu toista kertaa sodan jälkeen kokeiltavasta suuresta koalitiosta. Länsi-Saksaa hallitsi 1966-69 kristillisdemokraatti Kurt Georg Kiesingerin johtama suuri koalitio.
SPD ja CDU/CSU ovat toisilleen luontaisia kilpakumppaneita ja toistensa päähaastajia. Kun tämä kilpailu jäätyy pakotetuksi hallitusyhteistyöksi, opposition on löydyttävä muualta. SPD:tä haastavat tässä etenkin vihreät ja uusi vasemmistopuolue.
Oikealla laidalla ei puolestaan ole luontaista oppositiokanavaa niille, jotka ovat tyytymättömiä kristillisdemokraatteihin. Toivottavasti tämä ei tarkoita nousun mahdollisuutta nyt parlamentin ulkopuolella olevalle äärioikeistolle. Suuresta koalitiosta voikin seurata, että Saksan puoluekartta pirstaloituu entisestään ja että puoluekentän äärilaidat kasvavat.
Hallitukseen menevien kahden puolueen sisällä tyytyväisin on Angela Merkel, joka pystyy kuin pystyykin nousemaan Saksan liittokansleriksi. Hän teki sen CDU/CSU:lle kalliilla hinnalla. Hallituksen muut avainpaikat kuten tärkeät valtiovarainministerin ja ulkoministerin salkut ovat menossa sosiaalidemokraateille. Kristillisdemokraattien sisällä seurataan tarkasti, näyttääkö Merkel päästävän liikaa valtaa käsistään hintana liittokanslerin paikasta.
Nykyinen liittokansleri Gerhard Schröder ei tule hallitukseen. Se olikin ainoa poliittisesti mahdollinen vaihtoehto. Mutta Schröderin lähtö jättää samalla SPD:n sisälle valtatyhjiön, jota puolueen puheenjohtaja Franz Müntefering ei ainakaan heti pysty täyttämään. Schröderin tulevaisuus ja SPD:n sisäinen tilanne ovat yhä arvoituksia.
Suuri koalitio kohtaakin sananmukaisesti suuret haasteet. Etukäteen ei pidä tuomita mitään mahdottomaksi. Jos Saksan kaksi suurinta puoluetta onnistuvat sitoutumaan yhteisiin tavoitteisiin, niillä on myös poliittinen voima ajaa yhdessä tahtonsa läpi. Mikään muu syyskuun vaalien jälkeinen hallitusratkaisu ei olisi antanut tätä mahdollisuutta.
Suurta koalitiota on karsastettu, koska se on poliittisesti epäluonteva. Se voi silti toimiakin. Suuret tavoitteetkaan eivät ole niin tärkeitä, jos hallituksen toimintaa leimaa käytännönläheinen tekemisen henki. Varsinaisesta hallitusohjelmasta ei ole vielä sovittu, mutta yhteisymmärrys pääperiaatteista viittaa molemminpuoliseen haluun tehdä myönnytyksiä.
Hallitusratkaisu ei sinänsä vielä takaa, että Saksa pääsee pois poliittisesta halvaustilastaan. Mahdollisuus siihen suuntaan on kuitenkin olemassa. Jo hallituksen muodostuminen on sinällään tervetullut uutinen, koska se poisti epävarmuuden.
Baijerin puoluejohtaja Edmund Stoiber on ilmeisesti saamassa talous- ja teknologiaministerin salkun. Sopii toivoa, että Stoiber vielä muistaisi syksyllä 2001 Baijerin pääministerinä tekemänsä pikavierailun Ouluun yliopistolle ja teknologiakylään.
Perinteisillä kauppakumppaneilla Suomella ja Saksalla voisi olla toisilleen paljon nykyistä enemmän annettavaa esimerkiksi juuri teknologia-alan yhteistyössä.