Saksa on viime vuosina menettänyt asemaansa Euroopassa. Ennenaikaiset vaalit kuvastavat maan ongelmia, mutta ne eivät välttämättä tuo niihin ratkaisua.
Saksan sunnuntaina pidettävien ennenaikaisten vaalien tärkein lopputulos näyttää jo selvältä: voimasuhteet kahden suurimman puolueen, sosiaalidemokraattien (SPD) ja kristillisdemokraattien (CDU/CSU) ovat jälleen kerran niin tasan, ettei kumpikaan niistä voi muodostaa hallitusta ilman liittolaisia.
Pienistä voimasuhteiden marginaaleista jää kiinni, mikä hallituspohja saa enemmistön. Vaihtoehtoja on paljon. Voi syntyä nykyistä punavihreää hallitusta vielä vasemmistolaisempi kokoonpano, jossa olisi mukana Itä-Saksan kommunistipuolueen jälkeläinen, idässä hyvin suosittu ja vaalien alla uuden nimen ottanut ja muutenkin ilmeensä uusinut vasemmistopuolue Linkspartei.PDS.
Voi myös syntyä oikeistolainen kristillisdemokraattien ja liberaalidemokraattien hallitus, tai sitten liberaalit liittoutuvat SPD:n ja vihreiden kanssa. Ja koko ajan puhutaan myös suuresta koalitiosta, jossa molemmat kilpailevat pääpuolueet olisivat mukana.
Jälkimmäistä, luonteeltaan hyvin keinotekoista vaihtoehtoa lukuunottamatta kaikki muut hallituspohjat näyttävät voivan saada vain niukan enemmistön, ellei vaalipäivänä tapahdu aivan kummia. Mielipidekyselyissä Angela Merkelin johtamat kristillisdemokraatit ovat suurin ryhmä, mutta eivät riittävän suuri yksiselitteiseen voittoon.
Nykyisen liittokanslerin Gerhard Schröderin uhkapeli ennenaikaisista vaaleista on sittenkin antanut hänelle oljenkorren jatkaa yhä maan johdossa. Merkelin voitto näytti pitkään itsestään selvältä. Vaalien alla se ei enää sitä ole.
Lopputulos tästä on tiedossa sunnuntai-iltana. Koko Euroopan etu olisi, että vaalien jälkeinen Saksa, kuka sitä sitten johtaakin, pystyisi löytämään itsensä uudelleen.
Läntisen Euroopan suurin valtio on pitkään ikään kuin liukunut näkymättömiin Euroopan henkisellä kartalla. Maan taloudesta on puuttunut entinen tuttu dynamiikka, ja samaa on voinut sanoa kulttuurista. Lontoo ja Pariisi ovat kaukana Berliinin edellä kansainvälisinä keskuksina. Saksan talous on viime aikoina ollut piristymään päin, mikä on hyvä merkki, mutta ei kuitenkaan vielä riittävä.
Työttömyys on sietämätön koko maassa mutta etenkin itäisen Saksan alueella, 15 vuotta yhdistymisen jälkeen. Valtion talous on huonossa kunnossa, ja ylipäätään yhteiskunta vaikuttaa jäykistyneen aloilleen kykenemättä kunnolla uudistamaan itseään.
Tämä kaikki on ongelma, ei vain Saksalle itselleen vaan sen myötä koko Euroopalle. Ilmapiiriä kuvaa, että vaalikampanjaa on käyty torjumalla muuta maailmaa: oikeisto sanoo ei Turkin EU-jäsenyydelle, vasemmisto sanoo ei Yhdysvaltain ulkopolitiikalle. Positiivisista avauksista, uusista mahdollisuuksista ja aloitteista on kuultu paljon vähemmän. Saksa on ikään kuin käpertynyt sisäänpäin hartiat kyyryssä, samaan aikaan kun toiset saman kokoluokan maat Britannia ja Ranska ovat omilla tavoillaan rohkeita ja aktiivisia.
Johtipa maata sunnuntain jälkeen Angela Merkel tai Gerhard Schröder, Saksan saaminen uudelleen liikkeelle vaatii väistämättä isoja uudistuksia. Vaalien jälkeinen maa ei niihin välttämättä ole sen valmiimpi kuin vaaleja ennenkään. Paljon riippuu siitä, millaisen mandaatin uusi liittokansleri kokee kansalta saaneensa. Maan jatkuva jakautuminen kahteen osapuilleen yhtä suureen, toisiaan syyttelevään leiriin antaa huonot lähtökohdat.