Kirjoittaja on ulkoasiainministeriön
kansliapäällikkö (valtiosihteeri).
Saksassa äskettäin pidetyt liittopäivävaalit osoittivat, että saksalainen parlamentarismi eroaa merkittävästi muissa EU:n jäsenmaissa vallitsevasta käytännöstä. Poikkeuksellista oli jo se, että vaalit saatiin ylipäätään pidetyksi vuotta ennen varsinaista määräaikaa. Tähän tarvittiin Karlsruhen perustuslakituomioistuimen päätös. Pelkkä enemmistön menetys liittopäivillä ei riittänyt.
Liittotasavallan perustamisen jälkeen Saksassa on ollut tapana, että toinen kahdesta suuresta puolueesta kristillisdemokraatit CDU/CSU tai sosiaalidemokraatit SPD ovat liittopäiväenemmistön saadakseen muodostaneet hallituksen yhden pienpuolueen kanssa. Aina vuoteen 1998 saakka tämä "junior partner" niin CDU/CSU:lle kuin SPD:llekin oli vapaat demokraatit, FDP.
Sosialidemokraatit tekivät 1998 historiaa ottamalla FDP:n sijasta vihreät kumppanikseen. Kahden suuren koalitiota on kokeiltu kerran 1960-luvulla kolmen vuoden ajan, vähemmistöhallitusvaihtoehtoa ei kertaakaan.
Jo ennen liittopäivävaaleja katsottiin yleisesti, että seitsemän vuotta Saksaa hallinneen punavihreän koalition päivät olivat luetut. Niin ikään lähdettiin mielipidetutkimuksiin vedoten siitä, että Angela Merkel tulisi muodostamaan FDP:n kanssa enemmistöhallituksen. Näin olisi palattu Helmut Kohlin 18 vuotta kestäneen valtakauden asetelmaan. Oli myös niitä, jotka katsoivat tämän päivän Saksan mittavien yhteiskunnallisten ja taloudellisten ongelmien sekä edessä olevien kipeitten päätösten läpiviemisen vaativan kahden suuren "hätätilahallitusta".
Runsas viikko sitten pidetyt vaalit eivät tuoneet ratkaisua tulevan hallituksen, eivätkä liittokanslerin henkilön osalta. Sosiaalidemokraattien tappio oli odotettua lievempi ja vastaavasti CDU/CSU:n suurimman puolueen asema liittopäivillä jäi lopulta vain kolmen edustajan varaan. Lisäksi puolue menetti tuntuvasti kannatustaan edellisiin vaaleihin verrattuna. Jo vaaliyönä kävi selväksi, että kumpikin pääpuolueista tarvitsisi yhden sijasta nyt kaksi "junior partneria" muodostaakseen enemmistöhallituksen ja ettei tällaiseen "kolmen kauppaan" ole hevin edellytyksiä.
Ainoana vaihtoehtona nykyisessä pattitilanteessa näyttää jäävän jäljelle kahden suuren kokoomushallitus, sillä kukaan ei ole vakavissaan edes esittänyt uusien vaalien järjestämistä. CDU/SPD-hallitusratkaisussa "kantona kaskessa" ovat ennen muuta vaalien kaksi voittajiksi julistautunutta kansleriehdokasta Gerhard Schröder ja Angela Merkel. Heitä on vaikea kuvitella vaaliyön sotaisten lausuntojenkaan jälkeen samaan hallitukseen.
Monet kysyvätkin tänään, olisiko ulospääsy umpikujasta alkuun löydettävissä suuresta koalitiosta, jonka ulkopuolelle sekä Schröder että Merkel jäisivät. Schröderille tämä olisi helpompaa, sillä hän ei ole enää pitkään ollut puolueensa puheenjohtaja. Angela Merkelille jääminen pois hallituksesta merkitsisi ilmeisesti ennemmin tai myöhemmin luopumista puoluejohtajan tehtävistä. Tässä voi osaltaan vaikuttaa myös se, että niin Schröderillä kuin Merkelilläkin on henkilöinä ollut jatkuvasti vaikeuksia oman puolueensa sisällä.
Der Spiegel otsikoi vaalinumeronsa: "Kaaosvaalit - ei valtaa kenellekään". Vastaavasti The Economist kutsui lopputulosta "painajaiseksi" ja katsoi, että "tulos olisi tuskin voinut olla huonompi". Ei ihme, että jälleen on virinnyt keskustelu siitä, onko Saksan vuoden 1949 perustuslaissa luotu poliittinen järjestelmä enää nykytilanteessa toimiva.
Lainsäätäjien päämääränä heti sodan päätyttyä oli estää paluu Weimarin tasavallan sekasortoisiin aikoihin tai uuden Hitlerin valtaannousu. Tästä seuraa, ettei Saksassa voi nousta valtaan myöskään Tony Blairin kaltaista johtajaa, joka saisi kiistattoman valtakirjan hallita koko vaalikauden. Lisäksi liittovaltiojärjestelmä vietiin aikoinaan äärirajoille perustamalla 16 osavaltiota, joilla on omat parlamenttinsa, pääministerinsä ja hallituksensa. Taustalla oli tässäkin historian opetus: hajautettu Saksa on Euroopalle turvallisempi kuin Bismarckin tai Hitlerin Berliiniin keskitetty valtio.
Aito liittovaltiojärjestelmä merkitsee, että Saksa on "vaalidemokratia", jossa liittopäivävaalien ohella vuosittain järjestetään useita osavaltioitten parlamenttien vaaleja, minkä lisäksi tulevat lukuisat paikallisvaalit. Näihin kaikkiin tarvitaan vetoapua pääkaupungista ja johtavilta poliitikoilta. Saksan suurimman osavaltion Nordrhein-Westfahlenin maapäivävaalien SPD:lle onneton tulos viime keväänä sai liittokanslerin lähtemään uhkayritykseensä ennenaikaisten vaalien tielle.
Osavaltioitten edustajien muodostamassa "ylähuoneessa" liittoneuvostossa enemmistö on useimmiten oppositiolla, mikä merkitsee uudistusten kannalta tärkeitten hallituksen lakiesitysten vesittämistä tai hylkäämistä. Schröderin punavihreällä hallituksella oli loppuaikoinaan vastassaan 2/3 enemmistö liittoneuvostossa. Millainen hallitus Saksassa muodostetaankin, on sillä jo ensi vuonna edessään viiden osavaltion maapäivävaalit.
Saksan vaalit ratkaisi ns. poliittinen keskusta. Erot CDU:n keskustasiiven ja SPD:n oikeiston ja keskustan välillä ovat käytännössä vähäiset ja äänestäjät liikkuvia. He eivät myöskään halua radikaaleja muutoksia. Toisaalta kipeitä leikkauksia on pakko tehdä Saksan saamiseksi liikkeelle. Vankka enemmistöhallitus, jollaista ei yksistään Saksa, vaan myös koko Eurooppa kaipaa, on tänään muodostettavissa vain CDU:n ja SPD:n yhteistyön varaan.
Ellei Saksassa nyt vaalien jälkeen saada aikaan toimintakykyistä hallitusta, voidaan puhua järjestelmän kriisistä.