Numeroilla mitattuna ammattiliittojen keskustajärjestö SAK on suuri ja mahtava: yli miljoona jäsentä, 21 ammattiliittoa ja 120 palkollista.
Tampereella kokoontuva 18. edustajakokous loistaa mahtipontisuudellaan: 270 jäsenliittojen nimeämää edustajaa, satoja muita ammattiliittojen edustajia ja kansainvälisiä vieraita.
Kulissit ovat komeat. Eri asia on, kuvaavatko ne enemmän tämän vuonna 1907 syntyneen keskusjärjestön menneisyyden mahtia kuin tätä päivää.
Rakennusliiton puheenjohtaja Matti Harjuniemi luonnehtii (Helsingin Sanomat 7.6.) SAK:n organisaatiota liian raskaaksi.
Kysymys on siitä, mihin keskusjärjestöä tarvitaan aikana, jolloin ammattiyhdistysliikkeen päätehtävä, työehdoista sopiminen on siirtynyt ammattiliitoille.
On aiheellista asettaan kyseenalaiseksi sen nykyisenkaltainen organisaatio, joka on syntynyt toisenlaisiin tarpeisiin. Alueverkosto toimii lähinnä demareiden vaalityön vankkureina. Ottaen huomioon SAK:n jäsenkentän poliittinen kirjo, vaalirukkasena olemisen oikeutusta on vaikea perustella.
SAK:n tehtävät eivät ole loppuneet vallan, vaikka päävastuu neuvotteluista on siirtynyt liitoille. Järjestöä tarvitaan lobbaukseen; puhumaan palkansaajien puolesta niin valtion kuin EU:n suuntaan.
Tätä varten sillä tulee olla asiantuntijoita ja kykyä tuottaa taustatietoa koko ammattiyhdistysliikkeelle.
Jotkut haikailevat vielä näkevänsä SAK:n jonkinlaisena ammattiyhdistysliikkeen johtavana voima, jonka yleislakkouhkauksen edessä isommatkin herrat vapisevat.
Kenttä on kuitenkin pirstaloitunut ja aika harvoin voidaan puhua enää ammattiyhdistysliikkeen laajasta yhteisestä tahdosta.