Norjaksi heitä kutsutaan nimellä "tyskeungar", saksalaisten lapset. He ovat syntyneet saksalaissotilaan ja norjalaisen naisen välisestä liitosta, kun maa oli miehitettynä toisen maailmansodan aikaan.
Kuuluisin heistä on Anni-Frid Lyngstad, toinen ruotsalaisen Abba-yhtyeen laulajattarista. Hänen äitinsä teki itsemurhan 19-vuotiaana sodan jälkeen, kun hänen isänsä, Wehrmachtin sotilas oli palannut oikean perheensä luo Saksaan.
Näitä norjalaisia sotalapsia on 10 000-12 000. Heistä 19 kävi viime viikolla Strasbourgissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, jonka on määrä päättää, voidaanko heidän hakemuksensa ottaa käsittelyyn.
Yli 150 norjalaista, jotka ovat joutuneet leimatuiksi lapsuudestaan lähtien, syyttää kotimaansa viranomaisia siitä, että nämä ovat kohdelleet heitä syrjivästi, eivätkä ole tehneet mitään heidän kokemiensa vääryyksien oikaisemiseksi.
Isästä vain
valokuvan kopio
Paul Hansen syntyi 7. huhtikuuta 1942. Isästään, Luftwaffen sotilaasta, hänellä on vain valokuvan kopio. Tämä kuoli 1952, ja tällä oli sama etunimi kuin hänellä.
Hänen äitinsä Asta hylkäsi pojan heti hänen syntymänsä jälkeen Lebensborniin, yhteen niistä natsien synnytyslaitoksista, joita Himmler alkoi perustaa 1935 Saksaan "oikearotuisille", ja joita sodan aikana perustettiin myös joihinkin miehitettyihin maihin.
Paul Hansen vietti ensimmäiset vuotensa norjalaisessa Lebensbornissa hemmoteltuna ja huolehdittuna. Se oli verenperinnön tuoma etu. Mutta maan vapautuminen 1945 muutti hänen elämänsä kärsimystieksi. Täysin mielivaltaisesti hänet sijoitettiin eri mielisairaaloihin, ja hän pääsi niistä vasta 22-vuotiaana, täysin traumatisoituneena.
"Elin noissa laitoksissa sairaiden ihmisten kanssa, vaikka olin itse normaali. Syynä oli saksalaisia kohtaan tunnettu viha", selittää tämä mies.
Monet saksalaisten lapsista ovat kokeneet Norjassa saman kohtalon.
Äiti ei halunnut
kukkia haudalleen
Tove Laila Strandin isä kuoli astuttuaan miinaan Venäjällä pian hänen syntymänsä jälkeen vuonna 1941. Hänen tätinsä on kertonut, miten hänen äitinsä oli polttanut häntä silitysraudalla, kun hän oli ollut vain yksivuotias. Sen jälkeen Tove Laila hylättiin Lebensborniin, josta hänet hiukan myöhemmin lähetettiin isänsä vanhempien luo Saksaan.
Vuonna 1947 pikkutyttö palautettiin Norjaan äidin luo, joka ei halunnut häntä, ja joka oli mennyt naimisiin norjalaisen kanssa. Tove Lailan nähdessään äiti muisti joka päivä raskaan häpeänsä.
"Ymmärsin heti ensimmäisenä päivänä, ettei minun olisi pitänyt syntyä. Jopa äitini kutsui minua ´likaiseksi sakuksi´ tai ´sakemannin lapseksi´." Häntä piestiin, isäpuoli raiskasi hänet, ja lopulta hän karkasi kotoa 15-vuotiaana.
Tove Laila yritti turhaan korjata katkennutta yhteyttä äitiinsä.
"Hiukan ennen kuolemaansa äitini soitti minulle ja sanoi, ettei hän halua minulta kukkia haudalleen. Kun hän oli kuollut, otin häntä kädestä, kun hän makasi arkussa. Enää hän ei voinut lyödä minua. Saattaa kuulostaa makaaberilta, mutta minun täytyi käydä koskettamassa häntä, jotta hän saisi rauhan."
Otsaan kaiverrettiin
hakaristi
Myös Harriet von Nickel oli kärsinyt paljon päättäessään kirjoittaa kirjan kokemuksistaan. Toisinaan hänen adoptioisänsä piti häntä talutusnuorassa. Kun hän oli kymmenvuotias, hänen otsaansa kaiverrettiin hakaristi.
Karl Otto Zinken pantiin vajaamielisten kouluun, jossa hän joutui kahden miehen raiskaamaksi.
Kaikkia saksalaisten lapsia ei kohdeltu yhtä huonosti. Mutta Norjan tapaus on ainutlaatuinen. Kaikissa natsien miehittämissä maissa "vaakatason yhteistoimintaan" syyllistyneet naiset ovat joutuneet kokemaan maanmiestensä koston, joskus julkisen keritsemisen. Mutta yksikään maa ei Norjan tavoin käynyt järjestelmällisesti isänmaallisen moraalin tuomitsemista suhteista syntyneiden lasten kimppuun.
Mielisairaalaan
ilman tutkimuksia
Syrjintä johtui suurelta osin viranomaisten tuomitsevasta suhtautumisesta.
Virallinen politiikka perustui erään professorin laatimaan psykiatriseen raporttiin.
"Niiden kokemusten perusteella, joita hän oli saanut sairaalassaan sodan aikana hoidossa olleiden saksalaisten naisystävien hoidosta, tämä psykiatri laajensi johtopäätöksensä koskemaan koko väestöä. Hänen laskelmiensa mukaan noin puolet saksalaisten lapsista oli henkisesti jälkeenjääneitä", selittää historioitsija Kare Olsen.
"Lisäksi hän arvioi, että vajaamielisten naisten kanssa suhteeseen ryhtyneillä saksalaisilla oli itsellään ongelmia. Sen tiedon perusteella, mitä hänellä oli perinnöllisyydestä, hän päätteli, että tuhannet saksalaisten lapsista olivat henkisesti jälkeenjääneitä! Se taas oli vakava ongelma Norjan viranomaisille, joiden täytyi reagoida asiaan."
Esimerkiksi Paul Hansen vietti koko nuoruutensa mielisairaaloissa, vaikkei häntä koskaan tutkittu.
Muutamat sadat näistä kaltoin kohdelluista lapsista ovat jo vuosien ajan yrittäneet saada korvauksia Norjan valtiolta. He luopuivat nimettömyydestään varsin myöhään, kun heidän vanhempansa ikääntyivät ja uhkasivat viedä salaisuutensa mukanaan hautaan, ja kun heidän omat lapsensa alkoivat esittää kysymyksiä.
Valtiolta
anteeksipyyntö
1999 yksi kolmesta "saksalaisten lapsien" järjestöstä päätti viedä asian Norjan oikeuslaitoksen käsittelyyn. Uudenvuodenpuheessaan vuonna 2000 silloinen pääministeri Kjell Magne Bondevik esitti "Norjan valtion nimissä anteeksipyynnön siitä syrjinnästä ja epäoikeudenmukaisuudesta, jota sodan lapset ovat joutuneet kärsimään".
Mutta oikeudenkäyntiä ei tullut. Norjalaiset tuomioistuimet sanoivat, että asia oli vanhentunut.
"Se ei voi olla vanhentunut, kun nämä ihmiset kärsivät yhä tänä päivänäkin", sanoo valittajien asianajajana kahdeksan vuoden ajan toiminut Randi H. Spydevold.
Sen jälkeen kun saksalaisten lapset nousivat esiin norjalaisessa mediassa, heistä on tehty lukuisia tutkimuksia.
Korvausvaatimukset
valmiina
Vuonna 2005 julkaistu tutkimus toteaa, että nämä nyt 60-65-vuotiaat henkilöt ovat eläneet selvästi huonommissa oloissa kuin ikätoverinsa. Tutkijat ovat todenneet, että tässä ryhmässä kuolleisuus on suurempaa, terveysongelmia on enemmän, koulutustaso heikompi, tulotaso Norjan keskimääräistä ansiotasoa alhaisempi, työttömyyttä enemmän ja avioeroja selvästi muita enemmän, varsinkin saksalaisten tyttärillä.
Paul Hansen, Tove Laila Strand ja muut toivovat nyt, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, joka harkitsee parhaillaan ratkaisuaan, hyväksyy heidän vaatimuksensa. Mikäli niin käy, he vaativat Norjan valtiolta korvauksia korkoineen.
Heidän asianajajansa sanoo, että tällä tavoin pyritään saamaan valtio maksamaan siitä, että se on "erottelematta kohdellut kaltoin niitä kaikkein heikoimpia, joita sen olisi tullut suojella".
©(2007) Le Monde. Distributed by The New York Times Syndicate