timo.myllykoski@kaleva.fi
Merenrantakaupunki nimeltä Raahe herää kohisten kesään. Laskentatavasta riippuen joko 360-vuotias tai vasta kuusivuotias kaupunki riipii viimeisiä talviunen rähmiä silmäkulmistaan ja venyttelee pitkän makaamisen puuduttamia jäseniään.
Pimeys on taas kaikonnut muutamaksi kuukaudeksi, jäätävä tuuli heltynyt monin verroin pehmeämmäksi ja lumikinoksetkin kaivautuneet vetenä maaperän uumeniin. Alkaa olla otollinen aika nousta jaloilleen ja rysäyttää elämä päälle.
Tämä Raahe on kesäkaupunki. Sitä se on ollut pitkään, ehkä jopa aina. Talvi on kaupungille välikausi. Silloin vedetään henkeä, kerätään voimia ja suunnitellaan seuraavaa kesää.
Paitsi kesäkaupunki, tämä samainen Raahe on myös koulukaupunki. Pitkän historian omaava ja arvostettu sellainen. Siksi asetelmassa on jotain ristiriitaista.
Ajatelkaapa nyt. Talvisydännä kaupungissa elää ja asuu ihmisiä, joita siellä ei kesällä ole. Nimittäin muualta tulleita opiskelijoita, jotka jättävät kaupungin kesän korvalla heti suvivirren kajahdettua. Siinä joukossa on lukuisia nuoria ihmisiä, jotka eivät koskaan opi ymmärtämään sitä, miten ihmeessä syntyperäiset raahelaiset kanta-astujat jaksavat viihtyä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tässä kaupungissa, jossa ei näytä tapahtuvan juurikaan yhtään mitään.
Siinähän he ovat luonnollisesti väärässä. Kyllähän Raahessa tapahtuu, mutta silloin, kun tämä ihmettelijöiden joukko ei ole paikkakunnalla.
Moni virallistakin virallisempi konklaavi on ehtinyt pähkäillä Raahessa sitä, miksi ihmeessä muualta saapuvat opiskelijat eivät kotiudu tähän kaupunkiin. Muuttokuorma jos toinenkin kun tuppaa vilahtamaan opiskelujen päätyttyä ulos kaupungista välillä ihan harkittuakin ylinopeutta. Ja edelleen erinäisissä kokouksissa on vain kurtisteltu kulmia ihan kipeäksi asti ja raavittu korvantaustoja vereslihalle mietittäessä, mitä asian korjaamiseksi oikein pitäisi tehdä.
Mitäpä josko kokeiltaisiin ihan alkajaisiksi vaikka elämää. Sitä tämä kaupunki ja kaupungissa asuvat ihmiset janoavat talvellakin. Oikeastaan pimeän ja kylmän talven kuukausina rutiiniarjesta poikkeavaa piristävää elämää kaipaa jopa kipeämmin kuin kesän valoisina ja lämpiminä aikoina.
Ei voi väittää, etteikö Raahessa oli talvellakin ohjelmatarjontaa. Onhan sitä; konsertteja, teatteria ja muutakin seinien suojiin sopivaa ohjelmaa. Usein vain käy niin, että tarjonta on turhan pieniä ryhmiä kiinnostavaa ja liikkeelle panevaa.
Suuria massoja innostavien ja etenkin kaikille ikäryhmille soveltuvien talvitapahtumien ideoiminen on kieltämättä haasteellista. Siinä onnistumista kun Perämeren rannikolla rajoittavat jo yksinomaan olosuhteet. Toisaalta se, joka keksii ja uskaltaa kokeilla, on onnistuessaan vahvoilla.
Mutta sitä elämää ja hereillä olemista talvinenkin Raahe kaipaa. Se kun ei ole ollenkaan liioiteltu heitto, että talvisena arkipäivänä, ennen kuin kello ehtii kahdeksaantoista, on Raahen keskusta tyhjempi kuin auki unohtunut pentukoiran aitaus.
Elämää ei toki synny pelkästään tapahtumia järjestämällä. Kaikki on kiinni ihmisistä ja heidän viitseliäisyydestään. Juuri nyt niitä viitseliäitä ihmisiä alkaa jälleen kaupungin katukuvassa vilistä, mutta miten on taas tuossa kolmen kuukauden kuluttua?