Monen vähäväkisen, syrjäisen ja vanhusvoittoisen kunnan talousarviot laaditaan sairaisiin raameihin. Vuodesta toiseen kuullaan, kuinka erikoissairaanhoidon kulut ovat taas kasvaneet. Terveysprojekteja viritellään, mutta rasva tukkii suonia ja veri sokeroituu entiseen malliin.
Oulujärven pitäjä, maakuntien rajalla toistaiseksi ilman kuntaliitosneuvotteluja tulevaisuuteen katseleva Vaala on ikävä esimerkki suurten kansansairauksien kasaantumisesta. Vaalan sairaalalasku on asukasta kohden Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin suurin, 940 euroa.
Summa poikkeaa piirin keskiarvosta kolmisensataa euroa. Kunnallisverossa tuo keskiarvon ylitys tuntuu kahden prosenttiyksikön verran.
Suuriin sairauskuluihin liittyy myös traaginen sivupiirre: pienessä kunnassa, jossa melkein kaikki tuntevat toisensa, moni tietää, kenen sairaalalaskuja yhteisillä veroilla milloinkin maksellaan. Kuntien budjetti-infoissa muistetaan todeta, ettei laskujen suuruutta surkuteltaessa haluta syyllistää ketään, mutta eipä ole laskua kasvattavan potilaan osa silti kevyt kantaa.
Tehohoitopäivän hinta Oysissa on yli 2 800 euroa ja vaativimpien hoitotoimien taksa kymmeniä tuhansia, joten jo muutama pitkä ja vaativa hoitojakso saattaa laittaa kunnan menoarviot uusiksi.
Kunnat saavat sairaalalaskuihinsa rahaa valtiolta kukin tilanteensa mukaan. Jostain käsittämättömästä syystä käytössä on kuitenkin edelleen sairastavuuskerroin, joka ei mittaa terveydenhuollon todellisia kuluja. Kun lasketaan vain työkyvyttömyyseläkkeellä olevien alle 55-vuotiaiden määrää, moni kunta ajautuu sairaineen yhä surkeampaan jamaan.
Diabeteksen ja sepelvaltimotaudin mustilla alueilla on kyselty vuosia, miksi valtionapua ei jaeta todellisen sairastavuuden mukaan. Stakes ja Kela keräävät jatkuvasti asiasta tarkkaa tietoa, mutta toistaiseksi se ei ole kelvannut valtionapumittarin asteikoksi.
Vuoden 2010 suuren valtionosuusuudistuksen sisältöä vasta arvaillaan kunnissa, mutta parempaa voi olla luvassa.
Uusissa sairastavuuskertoimissa saatetaan lopultakin ottaa huomioon kuntalaisten todelliset sairaudet. Kunnat eivät näitä sairastajia määrittele, vaan Kela, joten tilastoilla keinottelua ei tarvitse pelätä.
Vääntöäkin on vielä luvassa, sillä eihän mikään kunta vapaaehtoisesti rahasta luovu. Kun jaettava potti tuskin kasvaakaan, menettäjiäkin on. Jos rahat kuitenkin jaetaan parasta mahdollista tietoa käyttäen todellisten kulujen mukaan, kenelläkään ei pitäisi olla valittamista.
Sukurasitteen ohella sairauksien kasaantumisen syynä ovat elintavat. Rasvainen maito ei vaihdu kurriin pakottaen eikä viinaveron nosto estä perjantaipullon ostoa, mutta jotain pitää yrittää. Vaikka kipeimpien kuntien sairaalalaskut maksettaisiin kokonaan valtion pussista, perusongelma -- sairastaminen -- voi silti jäädä.
Kunnissa tiedetään, että sairauksien hoidosta pitää päästä terveydenhoitoon. Jokainen aikuinen kantaa vastuun omista valinnoistaan sekä kehonsa ja mielensä kohtelusta, mutta tehtävää on yhteiskunnallakin.
Alueellisen tasa-arvon turvaaminen on omiaan parantamaan sairaimpien seutujen asukkaiden elämän laatua. Elämänhallinta on helpompaa, kun tarjolla on mielekästä tekemistä ja peruspalvelut löytyvät läheltä.
***
Kainuun matalin koulutustaso on Puolangalla ja Hyrynsalmella. Maakuntahallinto vastaa tilanteeseen asettamalla juuri näiden kuntien lukiot lakkautusuhan alle.