”Onko kiire vai käytetäänkö tietokoneita?”, kuuluu vitsi ajalta, jolloin uusi ja outo tietotekniikka teki tuloaan työpaikoille.
Terveydenhuollossa tietotekniset ratkaisut tuntuvat edelleen aiheuttavan samanlaisia valintatilanteita.
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin hallintoylilääkäri kertoi viime keväänä, että ennen nykyisen potilastietojärjestelmän käyttöönottoa Helsingin terveyskeskuksissa lääkäri ehti tutkia 14 potilasta päivässä.
Tietojärjestelmän käyttöönoton jälkeen määrä putosi niin, että tätä nykyä lääkäri tapaa päivittäin enää kymmenen potilasta.
Terveydenhuollon ohjelmistot ja tietojärjestelmät ovat saaneet moitteita muun muassa kehnosta käytettävyydestä sekä siitä, että erilaiset järjestelmät eivät kykene ”keskustelemaan” keskenään.
Vastaväitteenä on esitetty, että ongelmissa on kyse myös hoitavan henkilöstön muutosvastarinnasta, haluttomuudesta ottaa uusia työkaluja käyttöön.
Suomen terveydenhuollon nykyiset tietojärjestelmät syntyivät pala kerrallaan ilman ohjausta esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriöstä. Rahaa syydettiin milloin minkinlaisiin kehittämishankkeisiin.
Kuntien hallitsemien sairaanhoitopiireihin päättäjät suosivat hanakasti oman alueen yrityksiä. Lähdettiin uhkarohkeisiin oman kylän bittinikkarien pilottihankkeisiin, joihin paloi kyllä rahaa, mutta joissa tulokset jäivät usein kauaksi annetuista lupauksista.
Kokonaisuudesta syntyi pirstaleinen, kankea ja tavattoman kallis. Valtiontalouden tarkastusviraston arvion mukaan tietojärjestelmien ongelmat syövät vuosittain 600 lääkärin työpanoksen.
Nyt tähän hallitsemattomasti syntyneeseen kokonaisuuteen pyritään saamaan tolkkua.
Laskut eivät jää pieniksi nytkään. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin suunnitelmissa oleva uusi potilastietojärjestelmä maksaa 350–450 miljoonaa euroa. Hirmuisesta hinnasta huolimatta on arvioitu, että uuden järjestelmän hankinta tulisi kannattavammaksi kuin nykyisen ylläpito.
Koko Suomen kattavan uuden järjestelmän hintalapussa lukee 1,8 miljardia. Vaikka kustannus jakautuisi vajaalle kymmenelle vuodelle, hinta on tolkuton. Näin siitä huolimatta, että kyseessä on mammuttiluokan tietojärjestelmäuudistus.
Kun kustannukset liikkuvat noissa lukemissa, on ensiarvoista, että hankinnat kilpailutetaan kunnolla. Käyttäjänäkökohdat ovat keskeisiä, mutta oikeisiin valintoihin tuskin riittää yksin lääketieteellinen koulutus. Tietojärjestelmien rautaisia ammattilaisia tarvitaan myös tilaajan puolella.
Kalliita virheratkaisuja on terveydenhuollon tietojärjestelmien hankinnoissa tehty muuallakin kuin Suomessa. Sen sijaan Virossa valtakunnallinen sähköinen potilastietojärjestelmä rakennettiin runsaalla kymmenellä miljoonalla eurolla.
Vaikka järjestelmä tuskin on aivan samanlainen kuin tänne tavoiteltava, Suomenlahden takaa voisi olla saatavissa rahanarvoista oppia. Laivalippujen hinnat todennäköisesti kuittautuisivat nopeasti.