Suomen merenkulun ja talouselämän historiaan on jo 500 vuoden ajan liittynyt itäisen Suomenlahden, Viipurin ja Saimaan vesistön välisen laivaliikenteen suunnittelu.
Kanavointiajatus on innostanut ja vihastuttanutkin maailman monien melskeiden ja aatteiden keskellä eläneitä ja vaikutusvaltaa pitäneitä edusmiehiä.
Jyrki Paaskosken 1990-luvulla aloittama tutkimus on tuottanut laajan teoksen Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia.
Kanavanhistorian ensimmäiset vaiheet liittyvät 1500-luvun alun Viipurin ja Olavinlinnan päällikön,valtaneuvos Erik Turesson Bielken kaivantosuunnitelmiin.
Paaskoski arvelee, että Bielken kaivanto oli ilmeisesi yksinkertainen avokanava, jonka tarkoitus oli aukaista reitti Saimaalta merelle. Tarkat tiedot asiasta puuttuvat, mutta tämä ns. "Wanha kaiwando" löytyy kuitenkin 1845 tehdystä piirroksesta.
Amiraali Bengt Severinsson Juustenin ns. "Uusi kaiwando" aloitettiin elokuussa 1607, mutta parin vuoden päästä työt raukesivat amiraalin kuoltua.
Paaskoski kertoo suuren Pohjan sodan siirtäneen vielä 1700- luvullakin kanavarakentelut, vaikka teollisuuden ja kaupan vahvistuminen ajan hengessä toisaalta alkoi erityisesti koetella Itä-Suomen markkina-alueiden kuljetusmahdollisuuksia.
Suomen liittäminen Venäjään 1809 ja kehittyvä autonomia nostattivat Saimaan kanavan liikennesuunnitelmat jälleen ajankohtaisiksi. Paaskoski osoittaa, että varsinkin itäsuomalaiset talonpojat olivat innokkaasti asiaa ajamassa ja lähetystö vei keisarille jopa vetoomuksen.
Mahtivaikuttajina teos tarkastelee varsin kiintoisasti muun muassa J. V.Snellmanin. J. J. Nervanderin, L. G. von Haartmanin ja Z. Topeliuksen innostuneita toimenpiteitä kanavoinnin toteuttamiseksi. Vuosia kului, mutta aikanaan hanke lähti liikkeelle: syyskuussa 1844 Nikolai I määräsi työt alulle. Paaskoski esittää Venäjän näkökohtina olleen mm. seuraavia toiveita:
"Se (kanava) edisti Nikolai I:n pyrkimystä lähentää Suomea keisarikuntaan, mihin osaltaan kuului kaupan kääntäminen kohti Pietaria ja teollisuustoiminnan edistäminen Itä-Suomessa. - - Se vetäisi Länsi-Suomeakin tiiviimmin keisarikunnan yhteyteen. Pietarissa uskottiin lisäksi, että kanava edistäisi suomenkielisen rahvaan sivistyspyrintöjä, mikä osaltaan olisi vaikuttamassa ruotsinkielisen sivistyksen ja kulttuurin ylivallan heikkenemiseen Suomessa."
Näin poliittiset puolet alkoivat selvästi näkyä Saimaan kanavan historiassa. Taustalla olivat kaiketi sotilaallisetkin suunnitelmat.
Paaskoski tekee tarkasti selkoa monivaiheisista rakennustöistä ja antaa loistavaa kuvausta erityisesti rakennusmiesten taidoista, työoloista, vaikeuksista. Louhintatyö oli raskasta ja likaista, ja niinpä parasta ainesta lapion ja hakun varteen olivat vangit.
Pestisopimuksen tehneet saivat palkkansa, mutta viihtyvyys vaati kovat veronsa: salakuljetettua viinaa ja välillä "vähemmän tunnettuja naispersoonia" liikkui onneksi työmaan liepeillä, joskus jopa liikaakin.
Rakennustyön ajaksi perustettiin jopa oma Saimaan kanavan seurakunta hengellisiä asioita auttamaan ja rekisteröintiä hoitamaan.
Arkielämä ponnisteli monissa vaikeuksissa. Aluksi ei tahtonut löytyä edes asuntoja riittävästi. Kuitenkin kaikesta selvittiin ajan oloon, kun muun muassa opittiin käyttämään eräänlaisia maakojuja. Niissä oli puinen etuseinä ja muutoinkin vuorausta saatiin laudoista; olipa joissakin ikkunakin.
Kanava vihittiin käyttöönsä syyskuussa 1856 samana päivänä, kun Venäjä vietti uuden keisarin Aleksanteri II:n kruunajaisia.
Kanavan valmistuminen oli ollut monien eri työvaiheiden sopeuttamista vaikeisiin oloihin, ja oli vaatinut teknistä taituruutta, mutta lopputulokseen oltiin tyytyväisiä. On muistettava, että kanava luonnollisesti poiki muun muassa laivanrakentelun alueella lisätöitä ja -tilauksia. Kanava vaati ihan omat alustyyppinsä.
Varsin nopeasti erityisesti venäläinen virkamiehistö ja varakas väestö löysivät kanavan. Säännöllisen reittiliikenteen palvelut synnyttivät matkailuelämän ja mahdollistivat pian kasvavan huvilainnostuksen vesitien rantamille.
"Pietarilaisten huvilat edustivat vuosisadan jälkipuoliskon kertaustyylejä, joissa sovellettiin vapaasti uusklassismin, biedermeierin ja vuosisadan vaihteen jälkeen myös jugendin muotokieltä. Tyypillisiä niille olivat monenlaiset niin sanottuun nikkarityyliin tehdyt puuleikkaukset, jotka koristivat kuisteja ja verantoja, ikkunoiden reunoja sekä parvekkeita ja torneja. Huviloidensa rakentamiseen ja maisemointiin pietarilaiset saivat uppoamaan suunnattomia summia."
Vuosisadan alku merkitsi monella tavalla muutosta kanavan elämään. Paaskoski esittää, että varsinkin Suomen itsenäistyminen sekä 1920- ja 1930-luku muuttivat niin maisemaa kuin kanavajärjestelmääkin aivan merkittävästi.
Uusi tekniikka vaati modernia sulkurakentelua ja yhä suurempien alusten mukaan mitoitettua kanavointia. Niinpä voidaankin puhua kanavan toisesta rakentamisesta. Se kesti talvisodan syttymiseen saakka.
Sotien jälkeen 1940-luvun lopulla suomalaiset yrittivät monissa yhteyksissä päästä sopimuksiin neuvostoliittolaisten kanssa jonkinlaisesta vuokrauksesta silloin rauhanehtojen mukaisten luovutettujen alueiden kohdalla. Vaikeuksia oli. Moskova kertoi, ettei se luottanut suomalaisiin.
Paaskosken työ on ulottunut varsin tarkasti J. K.Paasikiven ja erityisesti Urho Kekkosen pyrkimyksiin suostutella itänaapuri allekirjoittamaan kanavan vuokrasopimusta.
Kekkosen pyrkimykset näyttävät kiihtyneen vuoden 1961 tienoissa ilmeisen selvästi tulevien presidentinvaalien vuoksi.
Kekkosella oli kai tarkoitus alun perin saada Moskova suostumaan kanavan vuokrauksen yhteydessä jonkinlaisiin rajatarkennuksiin tai ainakin vuokra-alueen rajojen mahdollistamista ohi varsinaisen kanavarannan.
Vuokrasopimus allekirjoitettiin syyskuussa 1962, mutta se ei toteutunut aluelaajennusten osalta.
Koko vuokrausasia oli kiihdyttänyt Suomessa sisäpoliittisen riidan, jossa Kekkosen ja hänen lähipiirinsä pyrkimyksiä arvosteltiin rajusti ainakin Helsingin Sanomissa ja Suomen Sosialidemokraatissa jo tammikuussa 1961.
Kanavan kunnostus sodan jäljiltä sujui itänaapurilta huonosti, mutta suomalaisilla oli taitoa ja tarmoa. Vihkiäisissä 1968 voitiin jo rintaäänellä ylistellä kuten Neuvostoliiton suurlähettiläs:
"Sopimus todistaa uudemman kerran rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteiden suurta elinvoimaa ja hedelmällistä vaikutusta. Samalla sopimus osoittaa, miten pitäisi ratkaista vaikeat kysymykset, joita saattaa esiintyä suurten ja pienten valtioiden välisissä suhteissa."
Jyrki Paaskoski pohdiskelee teoksensa loppusivuilla tällä hetkellä vuoteen 2013 voimassa olevan sopimuksen syntymistä ja merkitystä.
Hän sanoo, että Neuvostoliiton intressi "liittyi saumattomasti suurvallan kansainvälispoliittiseen imagoon". YYA-sopimuksella oli oma merkityksensä.
Suomelle kanavalla on ollut vuosien mittaan kuitenkin todella suuri merkitys, ja varmasti voidaan olla samaa mieltä Paaskosken loppupäätelmän kanssa: "Itä-Suomen yhteys Viipuriin, Pietariin ja maailmalle on kulkenut Saimaan kanavan kautta. Yhteys ei ole koskaan ollut yksisuuntainen, vaan tavarat, ihmiset ja vaikutteet ovat kulkeneet molempiin suuntiin. Ilman Saimaan kanavaa Itä-Suomen piirteet olisivat koko lailla toisennäköiset."
Teoksen ulkoasu on siisti, paperilaatu hyvää ja kuvatekniikka on erittäin selkeätä.
Kielellisesti Paaskoski hallitsee asiansa hyvin. Monet sadat vieraskieliset nimet ja toisaalta tekniseen tietouteen liittyvät numerosarjat taipuvat oikein.
Tekstin selkeys saa voimansa vahvasti verrattain lyhyistä virkkeistä, joissa ei ole eksytty sivulausesarjojen monimutkaisuuteen.