Alkukesän puoluekokoukset tuovat säpinää puolueiden toimintaan ja kenttäväkeen. Suuren yleisön ja median mielenkiinto herää, kun esillä ovat henkilökysymykset.
Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, joka eduskuntatyössä konkretisoituu loputtomiin asiantuntijakuulemisiin ja lakitekstien hiontaan. Siinä välissä pitää harjoittaa intohimoista politiikkaa ja varmistaa, että työssä toteutuu äänestäjille annettu lupaus.
Aina tämä aherrus ei riitä, asiat ovat monimutkaisia, eri intressitahot törmäävät ja suuri yleisö suhtautuu välinpitämättömästi. Toista on, kun politiikan ratissa ovat mediakelpoiset ja sosiaalisesti lukutaitoiset poliitikot, joilla on vielä ripaus karismaa.
Se nähtiin viimeksi, kun vihreät pitivät puoluekokouksensa. Mieleen ei jäänyt vihreiden puoluepoliittinen ohjelma, vaan se, että vihreiden seuraava presidenttiehdokas on kansanedustaja Pekka Haavisto. Vihreät pääsivät näin korkkaamaan presidentinvaalikisan.
Haavisto on rakentanut itselleen ahtisaarimaista kansainvälistä uraa EU:n ja YK:n tehtävissä Afrikassa eikä ole pahemmin ryvettynyt kotimaan politiikan melskeissä. Hänessä on myös sitä sisäistä valoa, joka jättää muistijäljen.
SDP:n tulikaste on vuorossa tulevana viikonloppuna. Demareiden änkyrätylsäksi odotettu puoluekokous on yllättäen saanut myönteistä latausta ja nostetta puoluesihteerivalinnasta. Yleisradiolta ilman jatkopestiä jäänyt entinen toimitusjohtaja Mikael Jungner tuo puolueelle kaivattua säpinää ja säihkettä totisen paasaamisen sijaan.
Mandariineista ja sitruunoista puhuminen demareiden yhteydessä on harvinaista herkkua. Muistettava kuitenkin on, että median lellikki ei välttämättä ole puolueväen lemmikki.
Muuten SDP onkin saanut tarpoa suossa, kun puolueen linjaa on siirretty pari piirua populismin suuntaan. Epäonnista maassa maan tavalla -avausta on reivattu voimalla kohti keskustelua kaksien työmarkkinoiden vaaroista. SDP:n puoluesihteeriehdokkaat edustavatkin raikasta kansainvälistä tuulahdusta, josta muukalaisfobia on kaukana.
Silti voi vain kaiholla muistella Paavo Lipposen aikaa. Pääministerinä Lipponen nautti EU-ympyröissä laajaa arvostusta. EU-huippukokouksissa hänen ympärilleen kerääntyi aina välittömästi kansainvälisten toimittajien lauma, meidän muiden lisäksi.
Keskustan ja kokoomuksen puoluekokoukset osuvat samalle viikonlopulle, mutta mediahuomion vie keskusta. Keskustan puheenjohtajan ja puoluesihteerin valinta sisältävät dramatiikkaa.
Puheenjohtajuuden keskustaväeltä saava nousee myös maan seuraavaksi pääministeriksi. Keskustan puoluekokousväki on historian kuluessa halunnut yleensä nuorekkaan miehen. Puolueen kuusikymppiset Mauri Pekkarinen ja Paavo Väyrynen eivät tästä asetelmasta piittaa, kun palkintona on pääministeriys. Siitä olisi sitten helppo ponnistaa presidentinvaaleihin.
Keskustan kenttäväen mieltymykset tuntien Mari Kiviniemi edustaa oikeaa ikää, mutta väärää sukupuolta. Naiset ovat saaneet kulkea keskustassa pitkin aitovieriä. Anneli Jäätteenmäki oli poikkeus, mutta hänet jätettiinkin ratkaisevalla hetkellä ilman tukea.
Matti Vanhasen kunniaksi on sanottava, että hän naisitti ministeriryhmän tasa-arvoisesti. Juha Rehulasta huolimatta naisia ja miehiä on keskustan ministeriryhmässä yhtä paljon, vaikka naisia eduskuntaryhmässä on alle kolmannes.
Vaalirahasotkuissa pahoin ryvettyneen keskustan uusi puheenjohtaja haluaisi aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta toive ei toteudu. Puoluesihteeriasetelma on yhä auki. Jarmo Korhonen ei ole pukahtanut vaikka lehti on jo puussa. Timo Laaninen on haastaja, mutta eri asia on, riittääkö karisma.
Kokoomus ja vasemmisto saavat rauhassa jauhaa politiikkaa puoluekokouksissaan. Kokoomuksen valintoihin ei odoteta yllätyksiä, eikä vasemmistoliiton puoluesihteerikisa ole vielä sävähdyttänyt.