Kun sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Mona Sahlin ilmoitti erostaan sunnuntaina, Ruotsissa tehtiin samalla poliittista historiaa. Sahlin on yli sataan vuoteen ensimmäinen demaripomo, josta ei tullut kansankodin pääministeriä.
Tämä jos mikä kertoo, kuinka syvässä kriisissä Ruotsia miltei yksinvaltaisesti johtanut puolue on. Vaikka demarit säilyttivät syyskuun valtiopäivävaaleissa niukin naukin suurimman puolueen paikkansa, tulos oli puolueen historian surkein saavutus.
Sahlinin eropäätöksessä yllätti oikeastaan vain se, että ilmoitus tuli vasta nyt. Vaalien jälkeen näytti siltä, että Sahlin yrittäisi jatkaa. Puolueessa kuohui kuitenkin niin kovaa, että Sahlinin oli pakko tehdä johtopäätöksiä. Muutoin hänet olisi äänestetty nurin. Tästä kertoo, että puolueen useat piirijärjestöt ehtivät jo osoittaa hänelle ovea.
Sosiaalidemokraattien ahdinkoa ei ainakaan helpota se, ettei Sahlinille ole itseoikeutettua seuraajaehdokasta. Sen takia edessä voi olla repivä kamppailu puolueen suunnasta. Kysymys ei nimittäin ole vain Sahlinin epäonnistumisesta vaan myös puolueen ja sen ideologian kriisistä.
Sahlin oli pitkään puolueen suuri lupaus, joka ei kuitenkaan koskaan saavuttanut perussvenssonien luottamusta. Viimeinen pisara monille demareille oli, kun Sahlin otti vihreiden lisäksi myös kommunistien seuraajapuolueen mukaan punavihreään vaaliallianssiin - ja vielä juuri kun demarien gallupkannatus oli huippulukemissa.
Suomessa SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilaisen asema muistuttaa Sahlinia. Myöskään SDP:n kannatus ei ole oppositioasemasta huolimatta ampaissut nousuun. Urpilaisen tiukka paikka on huhtikuun eduskuntavaalit.