Oulun kaupunginteatterin Don Giovanni -oopperassa laulajien äänet selvästi kantautuvat katsomoon paremmin kuin ennen.
Koska esityksen aikana on myös havaittavissa sähköistä jälkikaikua, voi erehtyä luulemaan, että suotuisa muutos johtuu äänenvahvistuksesta.
Todellisuudessa kuuluvuutta parantavat vain lavasteiden viuhkanmuotoinen sijoittelu näyttämöllä ja ääntä heijastavien peilimateriaalien käyttö.
Laadukkaampi sointikuva taas johtuu nimenomaan jälkikaiun lisäämisestä.
"Äänenvahvistuksesta perinteisessä mielessä ei ole kyse, vaan sähköakustisesta korjauksesta eli sähköakustiikasta, mikä on ihan eri asia", tarkentaa Oulun kaupunginteatterin äänimestari Jussi Lappalainen.
Sähköakustiikassa ääni kaapataan lavalta, kuten äänenvahvistuksessakin, mutta signaali ajetaan kaikulaitteeseen.
"Muutamme salin jälkikaiunta-aikaa ja pyrimme simuloimaan konserttisalia, jolloin orkesterin ja laulajien sointi paranee."
Kaupunginteatteriin ei saa millään luoduksi Madetojan salin akustiikkaa, koska teatterisalin suunnittelun lähtökohtana on ollut puhe.
Mandoliinin ääni ja oopperakuoron osuus helvetissä on Don Giovannissa kuitenkin vahvistettu, sillä kuoro on pieni, lavastuksen luukut kiinni ja orkesteri soittaa kovaa.
Komtuurin kolme jylisevää fraasia ajetaan tehosteina, jolloin kaikuakin lisätään enemmän kuin tavallisesti.
Vaikka kevyessä musiikissa erilaiset kaiutinjärjestelmät ovat jo vuosikymmeniä olleet arkipäivää eikä ilman niitä tultaisi toimeen, ooppera-alalla sähköisen äänenvahvistuksen hyödyntäminen ei ole yhtä yksioikoinen juttu.
Oopperalaulajat ovat joskus näissä asioissa suorastaan pedanttisen tarkkoja, ilmeisesti sen takia, ettei heitä syyttä suotta leimattaisi mikrofoniriippuvaisiksi.
Oopperapiireissä näet äänen koolla on yhä väliä, ja mieluummin esiinnytään luomuna kuin mikrofoni otsaan teipattuna.
Nykyaikaiset äänentoistolaitteistot ovat parhaimmillaan suurissa ulkoilmaproduktioissa, kuten viime vuonna Turun Lentävässä hollantilaisessa, jota ei olisi voinut kuvitellakaan ilman kattavaa mikrofonien käyttöä.