Arviot energian tarpeesta ja tuottamisesta Suomessa ovat muuttuneet vakaista ennusteista valistuneiksi arvauksiksi. Isoja päätöksiä joudutaan tekemään keskellä suurta epävarmuutta.
Suomen sähkönkulutustilastoissa näkyy tällä hetkellä jotain, jota niissä ei olisi laisinkaan pitänyt näkyä: jyrkkä mutka alaspäin. Nyt sähkön käytössä ollaan palattu vuoden 2000 lukemiin. Kaikkien aiempien ennusteiden mukaan kulutuksen piti nousta aina vain.
Tälläkin alalla ennusteet ovat eri asia kuin todellisuus. Varmoja tilastoja saadaan vain menneestä, ei tulevasta. Yrittää kuitenkin pitää, sillä nyt tehtävät päätökset vaikuttavat vuosikymmeniksi eteenpäin. Jostain kristallipallosta pitäisi nähdä, mitkä ovat kestäviä linjauksia ja mitkä eivät.
Varmaa on, että uuden energiatuotannon on oltava erittäin vähäpäästöistä. Sekään lähtökohta ei sinällään pitkälle auta, sillä vaihtoehtojen ääripäät liikkuvat talojen pihalle tökätyistä pientuulivoimaloista ydinvoimaloihin.
Siinä välillä on paljon tilaa harjoittaa sekä energiapolitiikkaa että tavallista politiikkaa.
Työ- ja elinkeinoministeriön arvioissa oletusta Suomen sähkönkulutuksesta on laskettu tuntuvasti ja pysyvästi. Siinä näyttäisi jäävän tarvetta uudelle voimalaitoskapasiteetille 2020-luvun alkuun mennessä yhden ydinvoimalan verran. Hakemuksia on sisässä kolme. Hallituksessa vihreät toivovat nollaa, keskusta ilmeisesti yhtä, RKP yhtä tai kahta ja kokoomus pitää kiinni kolmesta luvasta.
Teollisuus viestittää vahvasti kolmen ydinvoimaluvan puolesta.
Ensi vuonna asia voi kuumentaa hallitusta sen verran paljon, että valtioneuvoston linna kannattaisi jo kytkeä energiatuotantoon. Ydinvoimateatterin sivunäyttämö on Olkiluodossa, jossa vihdoin ollaan päästy harjakorkeuteen kaikki kustannus- ja aikatauluarviot rankasti pettäneinä. Kerran tehdyn linjapäätöksen jälkeenkään kaikki ei aina mene kuten piti.
Energia- ja sähkökeskustelun ei silti pidä juuttua pelkkään ydinvoimaan. Kokonaisuus on vielä paljon mutkikkaampi.
Talouskriisi ja metsäteollisuuden alasajo ovat sotkemassa pahasti EU:n Suomelle antaman tavoitteen uusiutuvan energian 38 prosentin osuudesta vuonna 2020. Toisaalla tavoitteena on jo lähes hiilineutraali Suomi vuoteen 2050 mennessä.
Energiateollisuus julkaisi torstaina näkemyksensä, kuinka 80 prosentin päästövähennys on saavutettavissa. Se on teollisuudelta vahva kannanotto. Enää pitäisi vain saada yhteinen käsitys siitä, mitä valintoja ja päätöksiä on tehtävä jo nyt.
Absoluuttisen oikeita ratkaisuja tuskin on olemassa. Kyse on yhtä paljon arvovalinnoista kuin puhtaan faktapohjaisista päätöksistä. Sekä ministeriön että teollisuuden ennusteet tulevien vuosikymmenten sähkönkulutuksesta on laskettu uskottavilta vaikuttavin perustein. Silti arvioidun tuotantokapasiteetin tarpeen erot vuodelle 2030 ovat tuhansia megawatteja, parin ydinvoimalan luokkaa.
Näyttää päivänselvältä, että kaikissa tapauksissa tuuli- ja bioenergiaa tarvitaan paljon lisää. Sähkön ja lämmön yhteistuotantoa on lisättävä entisestään ja energian käyttöä tehostettava joka paikassa.
Mutta tälläkin selkeydellä on tapana kadota, kun periaatteista aletaan liikkua kohti konkreettisia päätöksiä.
Kalevankin sivuilla on esitelty ties miten monia suuria tuulivoimapuistoja, eikä maisemassa paljon niistä ole näkynyt.
Ministeriö korostaa yhteiskunnan, teollisuus markkinoiden ohjausta. Tavoite eli vähäpäästöisyys on yhteinen. Edessä on vaikeita valintoja, mutta pahinta olisi valintojen välttäminen.