Oulu Kuka lohduttaisi nyytiä? kysyy Tove Jansson kuvakirjassaan.
Sadut, saduttaminen, kertominen ja leikki lohduttavat ja auttavat lapsia ja aikuisiakin purkamaan ahdistavia tuntoja.
"Vanhat kunnon sadut ovat riittävän väljiä, että niihin voi sijoittaa hyvin monenlaista. Jos luetaan rauhassa semmoista satua, jossa kerrotaan kärsimyksestä tai vaikeammasta asiasta, se voi auttaa paitsi lapsia myös aikuisia", toteaa kasvatustieteen professori Leena Syrjälä Oulun yliopistosta.
Syrjälä johtaa kansainvälistä tutkimusprojektia, jossa selvitetään tarinoiden ja kertomusten käyttöä eri tilanteissa. Tutkijaryhmä on tuonut kerronnallisen lähestymistavan suomalaiseen kasvatustieteelliseen tutkimukseen.
"Samalla on joutunut paljon miettimään kertomisen eheyttävää, hoitavaa, hellivää ja parantavaakin merkitystä. Juuri tällaisessa Aasian luonnonkatastrofin kaltaisessa jälkitilanteessa on tärkeää mahdollisuus puhua asioista ja kokemuksista ja jakaa niitä vertaisryhmässä. Toisen tarina avaa uusia näkökulmia."
Syrjälä sanoo huomanneensa sadun merkityksen käytännössä paitsi tutkijana myös monilapsisen perheen äitinä.
"Sadut ja tarinat auttavat tarjoamalla lukuhetken, jolloin voidaan yhdessä pysähtyä ihmettelemään elämän sellaisia asioita, joita ei voi aina ymmärtää. Tässä tilanteessa voitaisiin pelkästään perhepiirissä, sukulaisten ja ystävien kesken tai työpaikoilla jakaa kertomuksia. Ja niinhän tehdäänkin, jokainen kertoo juttuja niistä jotka pelastuivat, ja se auttaa. Toisaalta tarinat voivat joskus satuttaakin, jos jää yksin takkansa kanssa."
Lapset purkavat tunteitaan paitsi kertomalla myös leikkimällä.
Ei sormi pystyssä
Vielä 1700-luvulla sadut olivat itsestään selvästi aikuisten kulttuuria. Valistusaika toi nuorille suunnatut Robinson Crusoen kaltaiset opettavat seikkailut ja lapsille Jörö-Jukan tapaiset varoituskertomukset.
Modernissa lastenkirjallisuudessa yleistyivät ongelmakeskeiset tyttökirjat 1960-luvulla. Uusi poika oli arka ja epäonnistui.
"Vaikeita asioita alkoi tulla lastenkirjoihin varsinkin 1970-luvuilla. Silloin se varmaan liittyi paljolti kirjallisuuden yhteiskunnallisuuteen. Ajateltiin, että on tärkeää, että lapsetkin saavat yhteiskunnasta niin sanotusti oikeamman näköistä kuvaa", taustoittaa kirjallisuuden professori Liisi Huhtala Oulun yliopistosta.
"Se aalto meni kuitenkin aika nopeasti ohi, koska se oli kauhean tyrkyttävää kirjallisuutta. Nykyisin satu purkaa vaikeita asioita paljon hienovaraisemmin. Se tuo esimerkiksi kuoleman kauhean nätisti esiin."
Muumikirjat ovat Huhtalan mukaan hyvä esimerkki siitä, että asioita ei tarvitse tuoda esiin sormella osoittamalla, ja kuitenkin voi koko ajan puhua vaikka siitä, miten pelko voitetaan - niin kuin tapahtuu Muumipeikko ja pyrstötähti -tarinassa.
"Tove Jansson itse sanoi, että kaikki muumikertomukset ovat oikeastaan sodan purkamista. Kaiken lähtökohta oli sota, mitä hän halusi selittää pois."
Kirjallisuusterapia on korostunut aikuisten kohdalla. Huhtala huomauttaa, että tottakai sama pelaa myös lapsilla.
Kerro, minä kirjoitan
Saduttaminen on yksi tapa helpottaa tietotulvan tuomaa surua ja epävarmuutta. Lapset käsittelevät vaikeita asioita loppujen lopuksi aika samalla tavalla kuin aikuiset, väittää sadutusmenetelmän keksijä, kehittämispäällikkö Monika Riihelä Stakesista.
"Sadutusmenetelmä on hyvä kriisityön väline, koska siinä ei kirjoiteta itse vaan kerrotaan. Saduttaja kirjoittaa tarinan tai sadun ylös sana- ja äännetarkasti ihan sellaisena kuin kertoja sen kertoo. Kun tarina on valmis, saduttaja lukee sen ja kertoja tekee korjauksia, jos haluaa. Ja se on siinä."
Saduttaminen on hyvin vapaata. Siinä ei aseteta mitään ennakkoehtoja, kysymyksiä eikä edes aihetta.
"Siinä ei tehdä arvioita siitä, onko henkilö kertonut hänelle tärkeitä asioita. Se on toisarvoinen kysymys. Vuorovaikutuksessa on tärkeää, että siinä jaetaan tunnelmia ja tuntemuksia, ja tehdään se vielä sellaisella ei-älyllisellä tasolla, että niitä asioita on hyvin vaikea pukea sanoiksi."
Riihelä on sitä mieltä, että jos ruvetaan päämäärähakuisesti käsittelemään vaikka Aasian katastrofia, asia pannaan liian älylliselle tasolle.
"Tässä tilanteessa, jossa on kyse lapsiryhmistä, koululuokista ja työpaikoista, kaikkein paras olisi tehdä ryhmäsatu. Se tarkoittaa sitä, että istutaan ringissä kasvotusten, joku aloittaa sadun sanomalla yhden lauseen tai mitä haluaa sanoa, ja toinen jatkaa. Siitä syntyy yhteinen satu tavalla tai toisella."
Lähteenä on käytetty myös Liisi Huhtalan ja Katariina Juntusen kirjaa Ilosaarten seutuvilla, lasten ja nuortenkirjallisuuden historiaa ja tutkimusta (BTJ Kirjastopalvelu 2004).
Lisätietoa saduttamisesta löytyy osoitteesta www.stakes.fi/lapsetkertovat