Taidenäyttelyissä ravaaminen on hieno ja ylevä harrastus. Jopa niin ylevä, että moni jättää sen suosiolla kukkahattuisten tätien ja muuten vain hienojen ihmisten huviksi. Mutta onko touhu yhtä turhauttavaa kuin kuvitellaan? Peto vei tavallisen opiskelijapojan viettämään vaihtoehtoista kesäpäivää taidemuseoon.
Sataa kaatamalla. Oulun taidemuseon ovesta astuu sisään hymyilevä nuori mies, jonka aikaisemmat muistot paikasta rajoittuvat hyvin pitkälle yhteen, mutta sitäkin erikoisempaan, kertaan.
"Me käytiin täällä joskus lukiossa kuviksen ryhmän kanssa. Silloin oli esillä joku hieno näyttely, jossa oli erityisen tarkat turvajärjestelyt. Kaverini vakuutti, että kosketushälyjutut voi ohittaa Mission impossible -hengessä, kun heijastaa hälytyksen säteen peilillä poispäin. Niinpä lainasin yhdeltä tytöltä meikkipeiliä kokeillakseni ja käskin kaveria koskemaan teokseen. Eihän se temppu tietenkään onnistunut. Opettaja raivosi, että taas me pojat pilattiin tämäkin hieno juttu", Valtteri Airaksinen nauraa. Kaikille tauluvarkaille siis tiedoksi, että pelkällä puuterirasian peilillä ei kepulimarkkinoilla pitkälle pötkitä.
Nyt, rikospaikalle palatessaan, Valtteri aikoo käyttäytyä ainakin pikkuisen hillitymmin. Musiikin ja kirjallisuuden päälle paremmin ymmärtävänä hän kertoo suoraan, ettei omaa lainkaan taiteellista silmää, eivätkä teokset tahdo siksi aina aueta.
"Taidetta tulkitessa on käytettävä aivoja samalla tavalla kuin kirjallisuuden kursseilla yliopistolla", Valtteri tuumii. Yleensä näyttelyissä käy hänen olettamuksensa mukaan kaikenlaista väkeä ikään tai asemaan katsomatta. Yhteistä heille lienee kuitenkin se, että he tietävät jotain taiteesta jo etukäteen.
Ensimmäisessä näyttelysalissa valtava paitameri levittäytyy lattiasta ylös seinälle asti. Valtteri katsoo sitä pää kallellaan, hivenen hämmentyneenä muttei täysin yllättyneenä. Juuri tällaisia asioitahan taidenäyttelystä voi olettaakin löytävänsä.
"Ihan hauska tämä vaatemeininki. Jos mulla olisi enemmän päällä, voisin heittää sekaan omankin paitani. Sillä, joka tämän on tehnyt, on näköjään ollut vaatekaapissaan ihan järjettömän paljon ylimääräistä tavaraa", hän tuumii.
Vastapäisellä seinällä komeilee rivi kärsineistä kengistä valokuvattuja tauluja. Kuvia tutkittuaan Valtteri toteaa sarjan noudattavan muuten kenkäteemaa, mutta yhdessä kehyksessä on "auton alle jäänyt hämähäkki". Seinän toiselle puolelle kiinnitetyt alkuperäiset kopsuttimet kuitenkin paljastavat, että hämähäkkikin on vain revitty jalkine.
"Ovatpa nämä kengät huonossa kunnossa. tulee sellainen vaikutelma, ettei tekijä ole arvostanut niitä. Ei ole käytetty kenkälankkia tai mitään", Valtteri surkuttelee mutta tulee lopulta ajatelleeksi, että korot ovat varmaan kärsineet baarireissujen jälkeisillä kotimatkoilla. Se selittäisi paljon. Niin sen täytyy olla.
Seuraavaksi ihmetystä aiheuttavat lentelevät kauluspaidat, joiden luona soi niin rentouttava musiikki, että Valtteri voisi kuvitella paikan olevan sopiva railakkaan illan jälkeiseen rauhoittumiseen. Paidoista ainakin kesäisen keltainen ja retro vihreä saisivat heti lämpimän kutsun hänen vaatekaappiinsa.
Alakerran ehdottomaksi suosikkihuoneekseen Valtteri nimeää "retroavaruuspaikan, jossa Miami Vice kohtaa Salaiset kansiot". Kaikenlaiset valot tuikkivat pimeässä. Huoneen teokset kertovat valosta ja pimeydestä sekä tieteen että myyttien kautta.
"Jos näistä pitäisi valita, haluaisin asua juuri tässä huoneessa!" Valtteri hihkaisee ja istahtaa nurkassa nököttävään, parturin tuolia muistuttavaan istuimeen, jonka yläpuolella on puolikaaren muotoinen kupu.
"Tämä on paljon mukavampi kuin parturissa, vaikka tuosta kuvusta kuuluukin jotain romaniankielistä läppää. Ei kun se onkin tanskaa", hän havainnoi.
Yläkerran vanhojen valokuvien näyttely avautuu Valtterille parhaimmin. Hän syöksähtelee kehykseltä toiselle ja intoilee entisajan tunnelmasta.
"Onko tuolla papalla korvis? Kova pappa, leppäjärveläinen metroseksuaali 1900-luvun alusta. Huippua!"
Lopputulemana voinee siis todeta, ettei tämä hieman erilainen sadepäivänviettokokeilu ollut ajanhukkaa, mutta tietynlaisen orientoituneen olotilan se vaati.
"Kyllä mulla oikeastaan on nyt vähän intellektuellimpi olo kuin tullessa. Kun otan kohta auton ja ajelen kotia, kaikki normaalit liikennehässäkät tuntuvat varmasti ihan tylsiltä. Mietin varmaan, mistä kaikesta näkemästäni pystyisi tekemään jonkin taideteoksen. Mutta ellei muhun iske joku uskomaton kipinä, taiteelliset ajatukset haihtuvat varmasti aika nopeasti", Valtteri tuumaa, huikkaa iloiset heipat lipunmyyntitiskillä istuville rouville ja käpsii autolleen.
Illalla Facebookiin ilmestyy viesti: "Oli hauskaa :)".