Tärkeä merkkipylväs kohti demokratiaa, kuvasi Yhdysvaltain presidentti George W. Bush Irakin entisen diktaattorin Saddam Husseinin hirttämistä. Köysi kaulaan ja lattia alta. Muitakin menetelmiä demokratian edistämiseksi tulee mieleen.
Toki moni maa on sittemmin hirttäjäisten jälkeen muuttunut demokraattiseksi. Ei siitä lopulta Suomessakaan ole kuin alle sata vuotta kun tätä rangaistusta vielä käytettiin: Oulussa Medipoliksen liepeillä on polunviitta Taavetti Lukkarisen hirttopuulle. Silloin elettiin vuotta 1916 ja tsaarinvaltaa.
Irakissa sen sijaan demokratian edistymisestä ei ole pelkoa, ei Saddamin eläessä eikä hänen jälkeensä. Harva häntä jää kaipaamaan. Irakissa kuolema on kärsinyt jo inflaation, kun kuka tahansa tuntuu olevan vaarassa tulla räjäytetyksi koska tahansa.
Silti tämänkin kaaoksen keskellä Saddamin hirttäminen on askel taaksepäin kaikessa, ei eteenpäin.
Tuomio oli paikallisten lakien mukainen ja Saddamin selvällä vastuulla olevat ihmishenkien menetykset lasketaan tuhansissa. Oikeus sen laajemmassa mielessä ei tässä silti toteutunut. Oikeudenkäynnissä ei käyty Saddamin kautta toden teolla läpi, ja ympäröivä todellisuus on jo tehnyt koko tapahtumasarjaan jonkinlaisen surrealistisen, epätoden tunnun.
Brittiläisen Lancet-lääkärilehden lokakuisen arvion mukaan 655 000 irakilaista on kuollut amerikkalaisten vuonna 2003 tekemän hyökkäyksen seurauksena. Luku on kiistelty, mutta paljon heitä on joka tapauksessa.
Tarkoituksena oli vapauttaa Irak Saddamin hirmuhallinnosta ja demokratisoida maa. Kun kaikki on mennyt täydellisesti pieleen ja siviilien olot ovat surkeammat kuin diktatuurin aikana, kuka siitä on vastuussa ja kuinka?
Jos laillisuudesta puhutaan, selvittelyiden tarve ei ehkä tähän päättynyt.
Saddamin kausi kaipasi tilintekoa, eikä sitä toden teolla ei ehditty tehdä ennen hänen hirttämistään. Mutta yhtä lailla tilintekoa kaipaa kaikki se, mitä on tapahtunut ja tapahtuu hänen jälkeensä.
Kaiken Irakin surkeuden keskellä Saddamin tapauksella on paljonkin esimerkkiarvoa. Hätäisen tuntuinen hirttäminen salassa ja aamuhämärissä kuvastaa nykyisten vallanpitäjien heikkoutta, ei uuden järjestelmän vahvuutta.
Irakin kaltaisessa maassa ihmisten päästäminen pois päiviltä ei ole konsti eikä mikään. Suurempaa rohkeutta olisi osoittanut toimiminen täysin toisin. Nürnbergissä natsijohtajia hirtettiin, mutta nykyaikaan tällaisen ei enää pitäisi kuulua. Tapahtuneessa on kaikuja keskiajan pimeydestä.
Valtiollisia kuolemantuomioita ei yksinkertaisesti pitäisi hyväksyä missään, ja vielä vähemmän niitä pitäisi kehua, kuten presidentti Bush teki.
Saddamin aikakausi on nyt joka tapauksessa lopullisesti ohi. Osa irakilaisista sai uuden marttyyrin, osa juhlii, mutta kaikilla on edessään uusia aamuja hajoavassa maassa. Diktaattorin tuomio ei maan nykyistä todellisuutta sinällään enää muuta, ellei sitten jopa kiihdytä hajoamista.
Ikävä kyllä Saddam kaikessa kauheudessaan saattoi olla viimeinen asia, joka yhdisti kaikkia irakilaisia. Hän oli yhtenäisvaltion ainoa symboli, ja tämän jälkeen edetään kiihtyvällä vauhdilla kohti murentuneen maan sisällissotaa, ei suinkaan kohti demokratiaa.