Saddam Hussein on nyt viimeisellä rajalla. Ketä kaikkia muita hän vetää mukaansa matkalla tuhoon on vielä arvoitus, mutta verisen uran varmasti verinen loppunäytös on alkanut. Vain suuri ihme voi estää sen, etteikö hänen elinkaarensa merkittäisi historiankirjoihin vuosina 1937-2003.
Saddamin elämän ulkoiset vaiheet ovat hyvin tiedossa. Vähemmän selvää sen sijaan on, mikä on tehnyt hänestä diktaattorin, joka ei luota kehenkään ja joka on kylvänyt kuolemaa ympärilleen. Selitystä on haettu, kuinkas muuten, lapsuudesta. Oman isän kohtalosta ei tunnu olevan tietoa, ja isäpuoli oli lasta hakkaava julmuri.
Tunnesiteet jäivät syntymättä, lähipiiri oli epäluotettavaa, ja jo kymmenvuotiaana Saddan karkasi kotoa setänsä luo. Ilman sitä olisi koulunkäynti ja lukutaito jäänyt saamatta.
Hänen taustansa siis on karussa ja julmassa kyläyhteisössä. Setä sen sijaan oli tiukan kansallismielinen ja vankilassa poliittisista mielipiteistään istunut mies, mutta samalla upseeri ja opettaja, ja hän opetti nuorelle Saddamille Irakin sankarillista historiaa aina muinaisen Babylonian ajoista asti.
Irak oli vuonna 1920 luovutettu Turkilta Englannin valvontaan. Saddamin nuoruusvuosina maa oli jo itsenäinen, mutta briteillä oli yhä sormensa monessa mukana. 1950-luvulla Saddam kallistui politiikkaan ja liittyi 19-vuotiaana sosialistiseen Baath-puolueeseen. Kyseessä oli nimenomaan maallinen, länsivastainen ja kansallismielinen liike. Islamilainen fundamentalismi ei hänessä eikä Irakissa ole ollut pinnalla.
Seuraavat vuodet olivat sekoitus koulunkäyntiä, politiikkaa ja pidätyksiä. Vuonna 1959 Saddam oli mukana yrityksessä salamurhata silloinen pääministeri Abdul Karim Kassim. Laukaustenvaihdossa Saddamkin sai osuman jalkaansa. Poissaolevana kuolemaan tuomittu mies pakeni Syyriaan ja Egyptiin ja opiskeli lakia.
Sieltä hän palasi vuoden 1963 vallankumouksen jälkeen, valittiin Baath-puolueen johtoelimiin mutta pidätettiin vuonna 1964. Paettuaan vankilasta kolme vuotta myöhemmin hän oli jo puolueen merkkimiehiä.
Kun Baath kaappasi vuorostaan vallan Irakissa 1968, Saddam päätyi varapresidentiksi ja vastuuseen maan salaisesta poliisista. 1970-luvun alussa hän johti myös läntisten öljy-yhtiöiden kansallistamista. Vuonna 1979 Saddam heitti kenraali Ahmed Hassan Bakrin ulos ja keskitti vallan itselleen.
Tuo vallan keskitys tapahtui metodein, jotka muistuttavat Stalinin oppeja. Ihmishenki ei todellakaan ollut kallis. Toisinajattelu kukistettiin, mutta kansallistettu öljy toi rahaa maahan, ja kansalaisten elintaso kasvoi ja armeijakin sai osansa.
Saddamin kehitysvuodet olivat uskoa väkivaltaan ja Irakin suuruuteen. Tuohon maailmankuvaan kuului myös vankka käsitys Kuwaitista osana Irakia, vihamielisyys Persiaa eli Irania kohtaan, britti-imperiumin vastustus ja ajatus arabien yhtenäisyydestä. Amerikkalaisiin ja ranskalaisiin hänellä oli hyvät yhteydet, ja tukea kävi Bagdadissa lupailemassa 1980-luvulla muun muassa nykyinen puolustusministeri Donald Rumsfeld.
Virallisen elämänkerran mukaan Saddam "johti Irakin kansaa ja armeijaa viisaasti ja rohkeasti Khomeinin hallinnon Irakia vastaan aloittaman aggression aikana", mikä päättyi "Irakin suureen voittoon".
Tosiasiassa Saddam aloitti sodan Irania vastaan, luuli sen olevan pian ohi mutta juuttui kahdeksanvuotiseen sotaan. Kun Irak oli siinä heikoimmillaan, länsimaat tulivat avuksi. Noina vuosina Saddam ensi kerran käytti kemiallisia aseita, ja 1980-luvun lopulla hän kaasutti niillä kuoliaaksi tuhansia kurdeja.
1990-luvun alussa tuli vuoroon Kuwait, jonka Saddam yhä mieltää Irakin maakunnaksi. Hänen oletuksensa oli, ettei ulkomaailma hyökkäyksestä paljon välittäisi. Toisin kävi, ja seurasi Persianlahden sota vuonna 1991. Vasta tämän jälkeen Irakin diktaattorista tuli kansainvälisessä julkisuudessa jonkinlainen pahuuden henkilöitymä, vaikka 1980-luvun saldona oli satojatuhansia kuolleita.
Persianlahden sota on Irakissa "kaikkien taistelujen äiti", ja virallisen tulkinnan mukaan Irak kesti Saddamin johdolla Yhdysvaltain hyökkäyksen vakaasti, säilyttäen itsenäisyytensä ja poliittisen järjestelmänsä. Tuon sodan jälkeen maan entinen elintaso on kuitenkin pelkkä muisto, kansa on kurjistunut talouspakotteissa, mutta diktaattorin asema ei ole horjunut.
Saddamin on pystyttänyt ympärilleen henkilöpalvonnan kulissit patsaineen ja palatseineen, hän on vainoharhaisen epäluuloinen ja hänen perhe-elämästään on paljon brutaaleja kuvauksia. Mutta ainakin kerran hänen on nähty aidosti iloitsevan: kun George Bush vanhempi hävisi presidentinvaalit, Saddam seisoi palatsinsa parvekkeella ja ammuskeli ilmaan riemusta.
Kaikki häviönsäkin Saddam on tähän asti tulkinnut voitoiksi, ja uhma on säilynyt uuteen sotaan asti.
Markku Heikkilä