Irakin presidentti Saddam Hussein on tehnyt oman alansa maailmanennätyksen. Hän sai alamaisiltaan täyden sadan prosentin kannatuksen uudelle, seitsenvuotiselle presidenttikaudelleen. Entinen ennätys, 99,78 prosenttia, oli Pohjois-Korean Kim Il-sungilla. Neuvostoliiton Josif Stalin jäi parhaimmillaankin surkeahkoon 98,6 prosenttiin vuonna 1937, vaikka merkittävä joukko mahdollista oppositiota oli tuolloin poistettu sekä vaali- että henkikirjoitusluetteloista. Vertailun vuoksi mainittakoon, että tsekkiläisen Jan Zeleznyn maailmanennätys keihäänheitossa on sekin vain 98,48, joskin vanhanmallisella keihäällä joku saksalainen heitti aikoinaan yli 104, mitä on syytä epäillä mittavirheeksi. Saddamin saavutusta korostaa vielä se, että myös äänestysprosentti oli tasan sata. Kun kannatus ja äänestysprosentti lasketaan yhteen, voidaankin sanoa, että Saddam nauttii maassaan 200 prosentin kannatusta.
Tällaisten tulosten edessä täällä kaukana demokratian keskuksista pakostakin hiljenee. Miksei meillä päästä tuollaisiin lukuihin? Onko demokratiassamme tosiaan noin paljon vaillinkia? Itse asiassa on tunnustettava, että niin hyvä maa kuin Suomi muuten onkin, se kuuluu yksimielisyydessä aivan maailman häntäpäähän. Meillähän viime presidentinvaalien toisella kierroksella Tarja Halonen valittiin presidentiksi melkein pienimmällä mahdollisella ääniosuudella, 51,6 prosentilla. Sen alle on vajottu vain Yhdysvalloissa, missä George W. Bush pääsi presidentiksi hävittyään vaalit. Saddamilaiset sanovatkin Yhdysvaltoja suureksi saatanaksi. Olisiko Suomi sitten pikkupiru? Vielä huonommin asiat ovat puoluepolitiikassa. Tuoreimman gallupin mukaan Suomen suurimmaksi puolueeksi on noussut keskusta, mutta kovin surkeita ovat senkin lukemat, alle 30 prosenttia. Se on suorastaan hävettävä tulos, jos sitä vertaa Saddamin Baath-puolueen kannatukseen. Senhän täytyy olla vähintään tuo 200 prosenttia — luultavasti enemmänkin — koska jo yksin puheenjohtaja kerää sen verran ääniä.
Mitä sitten voisimme tehdä tavoittaaksemme Irakin ylivoimaista etumatkaa edes hitusen? Varmin tapa olisi tietysti saada houkutelluksi Saddam meillekin presidentiksi, mutta mahdollisesti hän ei suostu. Sitä paitsi kilpailu maailmanennätysmiehestä näyttää olevan kova ja verinen, sillä ainakin Yhdysvallat kuulemma jahtaa samaa Saddamia. Suomi ei kenties tuossa kisassa pärjäisi isommilleen. Näin ollen ainoaksi mahdollisuudeksi jäänee ehdokkaiden karsiminen yhteen seuraavissa presidentinvaaleissa. Hyvään alkuun tässä päästiin jo 1973, jolloin Urho Kekkonen valittiin yksimielisesti poikkeuslailla, mutta sittemmin on taas jouduttu turvautumaan useampaan ehdokkaaseen. Ja tässä sitä nyt ollaan, kaukana Irakin jäljessä.