Lehdet ovat tänä kesänä täyttyneet tuoreiden uutisten ohella historiasta. On muisteltu jatkosodan ratkaisutaisteluita kesällä 70 vuotta sitten ja ensimmäisen maailmansodan alkamisen satavuotisuutta. Tuollainen aineisto tuntuu kiinnostavan ihmisiä kummallisen paljon. Ehkä ilmassa on muutakin kuin hellettä.
Ensimmäinen maailmansota pitkälti selittää sen, miksi Eurooppa on nyt sellainen kuin on. Toiseen maailmansotaan mentiin tieten tahtoen ja tarkoituksella. Silloin elettiin poikkeusaikoja, jolloin hulluus oli jo voittanut.
Sata vuotta sitten elettiin normaalisti. Rajat olivat auki, taiteet kukoistivat, talous oli kansainvälistä, kulttuuri oli eurooppalaista ja hallitsijat serkuksia keskenään. Siitä huolimatta kaikki tuo tuhottiin, byrokraattisen kyvyttömyyden ja surkean lyhytnäköisen päätöksenteon yhteisellä riemumarssilla.
Vuonna 1914 juuri näinä viikkoina käveltiin sokeasti, mitään ymmärtämättä mutta määrätietoisesti kohti jotain, jonka piti sisältää lyhyitä sankaritekoja mutta josta nyt puhutaan ensimmäisenä maailmansotana. Euroopan pääkaupungeissa laskettiin tuolloin, että on tärkeää pitää kiinni kansallisista eduista. Moni valtias siirsi niillä päätöksillä itsensä ja jotkut koko maansa historian kaatopaikalle.
Uusia pelaajia tuli tilalle, Suomikin niiden joukossa. Kaikki muuttui. On yhä vielä piinallista lukea, kuinka täysin turhaan aloitettiin vuosia kestänyt eurooppalainen teurastus.
Historiassa on monta hetkeä, joissa voi jossitella vaihtoehtoisella tulevaisuudella. Ensimmäinen maailmansota on niistä ilmeisimpiä. Tuossa surkeassa ketjureaktiossa näyttäisi olevan monta kohtaa, jolloin jopa joku yksittäinen henkilö olisi toisin toimien voinut katkaista valtioiden sodanjulistuksiin johtaneen kehityksen. Ei Sarajevon laukauksissa ollut mitään, minkä olisi pitänyt automaattisesti johtaa maanosan uusjakoon.
Toisaalta se oli kilpavarustelun aikaa, ja ilman Sarajevoa jonkun ajan päästä olisi voinut tapahtua jotain muuta. Suomessa tämä jossittelu on muutenkin ongelmallista, koska ilmeistä on, että ilman ensimmäistä maailmansotaa koko tämän maan historia olisi kulkenut toisenlaisia latuja. Alkaen siitä, ettei Suomi ehkä olisi edes itsenäistynyt.
Pietarissa Venäläisen taiteen museossa on meneillään ensimmäinen koskaan koottu näyttely ensimmäisestä maailmansodasta venäläisessä taiteessa. Sodan itärintama oli suurta surkeutta, edestakaista vellomista mudassa ja lumessa, ja taiteestakin aistii sotahurmoksen muuttumisen väsymykseksi ja koko keisarikunnan sortaneeksi epätoivoksi.
Muita sotiaan Venäjä kyllä on muistellut, aivan erityisesti Napoleonin Ranskan ja Hitlerin Saksan kukistamista. Mutta ei juurikaan sitä sotaa, jonka sivutuloksena poliittinen fanaatikkojoukko saattoi vastoin kaikkia todennäköisyyksiä toteuttaa vallankumouksen ja muuttaa valtavan maa-alueen Neuvostoliitoksi.
Bolševikit eivät enää ole vallassa, mutta heidän ensi töikseen perustamansa sisäinen turvallisuuskoneisto on. Venäjän nykyinen presidentti on suoraan tuon koneiston riveistä. Organisaation nimet ovat vaihtuneet matkalla moneen kertaan, mutta historialla on perintönsä.
Pietarissa on meneillään toinenkin näyttely. Esille on vaikeuksien jälkeen saatu eurooppalaista nykytaidetta Eremitaašin yhteyteen avatussa uudessa upeassa näyttelytilassa. Siellä seinänkokoinen punavalkoinen teksti kirkuu saksaksi ”Nie wieder Krieg”, ei koskaan sotaa.
Teksti tuntuu kiusaavan ajankohtaiselta, kun sitä katsoo samana päivänä, jolloin ties kenen ampuma ilmatorjuntaohjus pudottaa malesialaisen matkustajakoneen keskellä Eurooppaa sijaitsevalle pellolle, jossa jäännöksiä vartioi sekalainen lauma humalaisia asemiehiä. Maanosamme uusi ilme, totisesti – tai sitten liiankin vanha.
Sattuma ja sähläys, joiden voimasta historioitsija Markku Kuisma on osuvasti kirjoittanut, eivät historiaa ohjaavina tekijöinä sadassa vuodessa ole kadonneet minnekään. Ikävä kyllä päätösten näitä taustoja on aikalaisten itsensä vaikea havaita, sillä myöhemmin järjettömiksi osoittautuvat teot tuppaavat usein olemaan tekohetkellään suosittuja.
Kolumni