Valtiovarainministeriön tuore raportti julkisen talouden kestävyysvajeesta on synkkää luettavaa.
Uusimpien laskelmien mukaan kestävyysvaje on viisi prosenttia bruttokansantuotteesta.
Rahassa kestävyysvaje tarkoittaa sitä, että seuraava hallitus joutuu leikkaamaan menoja yli kymmenen miljardin euron edestä. Kestävyysvaje kertoo yksinkertaisesti sen, miten paljon veroja tulisi nostaa tai menoja leikata, jotta julkinen talous olisi pitkällä aikavälillä kestävällä pohjalla.
Kone nikottelee pahasti, jos valtionvelka kasvaa ja bruttokansantuote takeltelee. Vaarana on, että Suomi putoaa muiden kriisimaiden joukkoon. Tilanne on tukala, kun samaan aikaan päälle painaa kansainvälisen talouden epävarmuus.
Päätä eikuitenkaan kannata panna pensaaseen, vaan on katsottava totuutta silmiin. Tilanne ei korjaannu kauhistelulla vaan käytännön toimilla. Otetaan vain käyttöön maabrändityöryhmän lanseeraama suomalainen ongelmanratkaisutaito.
Kun kymmenen miljardia euroa pitää säästää tai tuottaa, tulevalta vaalikampanjoinnilta on lupa odottaa keskustelua ja konkreettisia ehdotuksia säästöistä, verotuksen tasosta ja sen kohdentamisesta, palvelujen tarpeesta ja niiden laajuudesta sekä työllisyysasteen nostamisesta.
Tiedot teollisuuden nopeasta tilauskasvusta on hyvä uutinen, joka antaa uskoa siihen, että kestävyysvajeesta selvitään. Ennustettua nopeampi talouskasvu on myös kohentanut kestävyysvajetta hippusen viime keväästä.
Huono uutinen on se, että pelkkä talouskasvu ei ei valitettavasti ratkaise Suomen rakenteellisia ongelmia. Väestörakenteeseen liittyvät vinoutumat ovat Suomelle paha rakenteellinen ongelma, joka teettää ylimääräisiä ponnisteluja.
Väestö ikääntyy koko Euroopassa, mutta Suomessa ikääntymisen nopein vaihe on juuri alkamassa. Siksi eläke-, hoito- ja hoivamenot kasvavat lähivuosikymmeninä tuntuvasti.
Väestöllisesti vaikeaa rakenteellista aikaa ei kestä ikuisesti, vaan kyseessä on muutaman vuosikymmenen kestävä siirtymävaihe. Siksi kansantaloudessa tarvitaan tulevat vuodet ylimääräistä kantokykyä.
Yksinkertainen ratkaisu olisi hoitaa ongelma nostamalla veroja. Valtion tuloveroja on viime vuosina hieman laskettu, mutta vastaavasti kulutukseen liittyviä veroja ja kunnallisveroja nostettu.
Tavallisten kansalaisten kokonaisveroaste on kantokykyyn nähden jo varsin korkea, joten ostovoiman heikentäminen entisestään olisi vaikeasti perusteltavissa.
Todennäköisin vaihtoehto on julkisen talouden sopeutus eli menojen leikkaaminen ja tuottavuuden parantaminen. Sen rinnalla tarvitaan voimaperäisiä toimia, joilla parannetaan talouden ja työllisyyden kasvua.
Poliittisen keskustelun ja arvovalinnan paikka on ratkaista, miten priorisoidaan eli miten yhteistä kakkua leikataan ja miten jäljelle jäävä osa jaetaan kannustavasti, mutta oikeudenmukaisesti. Vaikeita päätöksiä ei voi enää juosta karkuun.