Kun puhutaan tänään sunnuntaina 90 vuotta täyttävästä virolaisesta runoilijasta Debora Vaarandista, enemmistö suomalaisista ja virolaisista muistaa ennen kaikkea hänen Saarenmaan valssiin kirjoittamansa sanat.
Viron kirjallisuuden 20. vuosisadan naisklassikoista tunnetaan parhaiten Maria Under, Betti Alver ja Vaarandi. Heidän elämäänsä ja tuotantoonsa ovat vaikuttaneet heidän erilaiset kohtalonsa sotien aikana ja vallan vaihtumiset Virossa.
Under pääsi sodan lopulla pakenemaan Ruotsiin. Alver sai neuvostoviranomaisilta käytännöllisesti katsoen julkaisemiskiellon. Molempien tuotanto tuli Viron yleisölle tutuksi vasta uudelleen itsenäistymisen jälkeen.
Kohtalon tuulet veivät Vaarandin sodan aikana neuvostoselustaan.
Hänen palattuaan takaisin, syntyi vuonna 1946 runoelma Talkoot Lõõnen suossa ja sen yhtenä osana Saarenmaan valssi - täynnä nuoruuden kauneutta, valkoisia kesäöitä ja juhannuksen iloa.
Raimond Valgre sävelsi melodian ja laulusta tuli Virossa hitti. Valssi levisi Georg Otsin laulamana myös Suomeen.
Pitää kuitenkin muistaa, että tuo runoelma ei itse asiassa ole erillinen saavutus Vaarandin tuotannossa.
Hän vietti nuoruutensa Saarenmaalla. Kotiseudulle, sen karulle luonnolle, ihmisille, merimiehelle, kalastajille Vaarandi on omistanut monta sydämellistä runoa.
Runoilijan aihepiiri on laaja - rakkaus, henkeäsalpaavan kauniit luonnonkuvaukset, sota ja rauha, filosofiset mietiskelyt. Hänen tuotantoaan on julkaistu monella eri kielellä.
Vaarandin runoutta luonnehtii suppeasanaisuus, tekstien merkityksellinen monimerkityksisyys ja tunnelmallinen voimakkuus.
Hän käyttää suuria vastakohtia. Suru ja ilo ovat rinnakkain, samoin talvi ja kesä. Mutta pakkaset sekä ihmisissä että luonnossa ovat lähellä lämpöä.
Vaarandi on myös kääntänyt runoja ja proosaa venäjän, saksan ja suomen kielistä. Hänet on palkittu näistä töistä Suomessa ja Virossa.
Saattaa olla, että Vaarandin oli poliittisesti säännöstellyissä ja tiukasti valvotuissa neuvosto-oloissa hankalampi tulla klassikoksi kuin vapaassa maailmassa asuneen Underin tai pöytälaatikkoon kirjoittaneen Alverin.
Esille nousu vaatii suurta ja erikoista lahjakkuutta. Vaarandilta löytyy tietenkin monta neuvostosysteemiä ylistävää ja sille aikakaudelle ominaista runoa, mutta se ei ole määräävää hänen tuotannossaan.
Aidon runouden osuus on niin suuri ja häikäisevä, että se peittää poliittiset sekä propagandistiset epäkohdat.
Uudelleen itsenäistymisen jälkeen ovat monet neuvostokaudella arvostetut virolaiset kulttuurihenkilöt joutuneet paitsioon.
Entistä puolueideologiaa seuranneita luovan työn tekijöitä ei kukaan enää muista. He ovat turhautuneita, menettäneet toimeentulonsa, tehneet itsemurhia tai löytäneet haasteita uusilta aloilta.
Mutta on myös sellaisia neuvostokaudella kehuttuja julkisuuden henkilöitä ja taiteen eturintaman vaikuttajia, joiden tuotantoa arvostetaan poliittisista tuulista riippumatta.
Nyky-Virossa näitä henkilöitä ovat muun muassa säveltäjä Veljo Tormis, kapellimestarit Gustav Ernesaks ja Eri Klas, taidemaalari Evald Okas ja ehdottomasti myös Debora Vaarandi. Toisin sanoin ne, jotka jo lukeutuvat kansakunnan klassikoihin.