Saaret ovat omituisia paikkoja. Jo Charles Darwin havaitsi saarilla eristyksissä elävien eläinten eroavan mantereilla elävistä lajitovereistaan. Saarilla olosuhteet poikkeavat usein mantereen elinympäristöistä, mikä tietysti näkyy sukupolvien myötä myös saarten eliöissä.
1960-luvulla John Bristol Foster havaitsi, että saarilla elävät pienikokoiset jyrsijälajit ovat tavallisesti suurempia kuin läheisen mantereen jyrsijät. Vastaavasti peto- ja hirvieläimet kehittyvät saarilla usein pieniksi. Fosterin havaintoja pidettiin evoluutiobiologien parissa niin yleispätevinä, että ilmiö kulki pian Fosterin säännön tai lyhyemmin saarisäännön nimellä.
Säännön mukaan pienikokoiset lajit kehittyvät saarilla mantereen sukulaisiaan suuremmiksi, kun taas suurikokoiset lajit kääpiöityvät saarilla. Esimerkkejä löytyi niin elävistä lajeista (komodonvaraani, maailman suurin lisko) kuin sukupuuttoon kuolleistakin (kääpiömammutti Wrangelin saarella).
Kyse ei ole yksittäisen eläimen kutistumisesta tai yhtäkkisestä kasvamisesta, vaan tuhansien vuosien aikana havaittavasta vähittäisestä muutoksesta: luonnonvalinta suosii joko suuria tai pieniä eläimiä ja näiden osuus populaatiossa lisääntyy.
Kääpiö- ja jättiläislajien syntyyn on esitetty monen syitä. Saarten niukka ravintotilanne voi suosia pienikokoisempia yksilöitä, mikä ennen pitkää johtaa kääpiöitymiseen. Petojen puuttuminen saarelta saattaa johtaa saaliseläinten koon pienenemiseen, jos iso koko on alunperin ollut sopeutuma petoja vastaan puolustautumiseen.
Sääntöön tiedettiin tuoreeltaan lukuisia poikkeuksia, mutta niiden ajateltiin olevan vain poikkeuksia.
Ilmiöön löydettiin jopa uusia ulottuvuuksia: mitä suurempi laji saarelle erakoitui, sitä enemmän se suhteellisesti kääpiöityi. Vastaavasti pienimmät lajit kehittyivät saariolosuhteissa suhteellisesti suurimmiksi.
2000-luvulla Fosterin säännöstä poikkeavia tuloksia alkoi kuitenkin ilmaantua niin paljon, että asia oli aika kyseenalaistaa. Brittitutkijat Shai Meiri, Natalie Cooper ja Andy Purvis kokosivat laajan nisäkäsaineiston, jossa oli 1 184 parittaista vertailua mantereella ja saarella elävistä populaatioista. Tutkijoiden tärkeä lisä oli ottaa lajien sukulaisuus mukaan analyysiin.
Proceedings of the Royal Society -lehdessä alkuvuodesta julkaistun tutkimuksen päätelmät ovat selviä: tulokset eivät tue saarisääntöä. Jättikokoisia ja kääpiöityneitä lajeja toki saarilla elää, mutta juuri mitään säännönmukaisuutta ilmiössä ei ole, jos lajien kehityshistorian vaikutus eliminoidaan tarkastelussa.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että jonkin yhteisiltä esi-isiltä perityn ominaisuuden ansiosta toisilleen sukua olevat lajit reagoivat samalla tavalla saariolosuhteisiin ruumiinkoosta riippumatta.
Saarten eläimistössä havaittava kokovaihtelu on saari- ja lajikohtaista. Sama laji voi kutistua yhdellä saarella, mutta kasvaa kokoa toisella. Esimerkiksi petojen koon kehittymiseen vaikuttaa se, mitä ja minkä kokoisia saalislajeja saarella sattuu olemaan.
Tutkijoiden mukaan ruumiinkoon evoluutio on ennustamatonta, eikä sitä voi selittää yhdellä tekijällä, kuten tulokkaan koolla. Ruumiinkoon kehittymistä tutkittaessa on tärkeää tutkia erilaisia eliöyhteisöjä ja näissä yhteisöissä elävien lajien keskinäisiä suhteita. Aika näyttää, syrjäytyykö saarisääntö jollain monimutkaisemmalla mallilla.