Olin tänä kesänä automatkalla Etelä-Suomessa ja päätin pysähtyä eräässä pikkukaupungissa paikallisessa ravintolassa.
Kysyin ravintoloitsijalta, missä sopisi istua. Hän mainitsi yhden nurkan olevan parhaiten ilmastoitu, toisesta avautuvan parhaat näköalat. Ja jos oikein tiukkaa tekee, voi syödä vaikka keittiössä.
Heitin vitsillä syöväni mielelläni keittiössä. Hämmästyksekseni ravintoloitsija avasi keittiön oven ja kehotti käymään peremmälle. ”Onpahan sitten jotain kerrottavaa kotona”, hän naurahti.
Niin minä söin pihvini keittiön nurkassa naureskellen. Henkilökuntakin nauroi. Olin kuulemma ensimmäinen täysin ulkopuolinen, joka keittiössä oli ruokaillut. Ravintoloitsija kävi räpsimässä hetkestä kuvia, ja kaverinikin nauroivat tarinalle mukana.
Mutta auta armias, jos elintarviketurvallisuusviranomainen kuulisi tuosta. Ihan varmasti ravintola-asiakkaiden ruokailu keittiössä on jossain pykälässä kiellettyä. Ja jos ei ole, kohta on.
Suomi on täynnä rajoituksia, joista ei jousteta. Esimerkiksi leikkipuistojen lautakeinut eivät saa olla alle 38 sentin korkeudella maasta. Kun leikkipaikat eivät täytä määräyksiä eikä niitä ole varaa korjata, ne puretaan. Ja jos ei pureta, ainakaan niillä ei saa olla ruusuja, koska lapset voivat loukata itsensä niihin.
Helsingin kaupungin varhaiskasvatusvirasto puolestaan on kieltänyt itse leivottujen syntymäpäiväkakkujen viemisen päiväkoteihin. Peruste on, että niiden raaka-aineita ei voi tietää, ja kakku voi lämmetä liiaksi matkalla päiväkotiin.
Kummallisten rajoitusten lista on loputon. Pirkkalalainen maalaiskauppa ei saanut myydä pullaa, koska samassa tilassa käsitellään raakamaitoa.
Hietalahden kauppahallissa ei saa nauttia eri ravintoloista tilattuja tuotteita samassa pöydässä, koska yhdestä ravintolasta ostettua alkoholijuomaa ei saa viedä toisen ravintolan anniskelualueelle, vaikka ne ovat saman katon alla. Kielto ei riipu siitä, ostiko asiakas edes alkoholia.
Jotta yhteiskunta toimisi sujuvasti, sääntöjä on oltava. Suomi ei toimisi ilman lakeja ja rajoituksia. Toisen henkeen ja omaisuuteen ei saa kajota eikä toiselle saa aiheuttaa vaaraa. Sen pitäisi olla itsestään selvää.
Mutta esimerkkien rajoituksissa ei enää ole kyse siitä. Nyt yritetään rajoittaa kaikkea, missä pienenkin riskin toteutumisen mahdollisuuteen on potentiaalia. Ihmistä halutaan suojella ihan kaikelta, kieltoja ja rajoituksia halutaan vain lisätä. Meidän halutaan elävän pumpulissa.
Tarkoitusperä on hyvä. Mutta kun 12 ministeriöitä ja sadat kunnalliset viranomaiset lätkivät kieltoa kiellon päälle luodakseen yliturvallisen Suomen, ne tulevat samalla tuhonneeksi spontaaniuden ja virikkeet kansalaistensa elämästä. Näin katoavat ne elämän pienet ilot, joista aina käsketään nauttia.
Kaiken rajoittaminen vaikeuttaa myös yritystoimintaa. Se maksaa Oy Suomi Ab:lle selvää rahaa.
Lopputulos voi olla karu. Kun virikkeet tosielämästä loppuvat, niitä siirrytään hakemaan yhä enemmän virtuaalimaailmasta. Siellä ei ole rajoja.
Samalla katoaa maalaisjärki. Ihmisten ei tarvitse enää ajatella mikä on järkevää ja mikä ei, kun kaikkeen on säännöt valmiina.
Kun spontaaniudesta tulee mahdotonta, ihmiset alkavat voida huonosti. Ja kun kaikkea on rajoitettu eikä kansa enää ymmärrä sääntöjen tarkoitusperää, oikeasti tärkeiden sääntöjen merkitys häviää. Sitten niitäkin rikotaan sumeilematta.
Lopuksi me istumme todellisuudesta vieraantuneina ja onnettomina neljän seinän sisällä tai rikomme turhautuneina paikkoja. Mutta sillähän ei ole väliä, sillä olemme sentään turvassa pahalta maailmalta.
Sellaista elämää en halua elää. Onneksi vastaan tulee silloin tällöin ravintoloitsija, joka ymmärtävää, että nipottaminen ja ryppyotsaisuus ovat kaikkea muuta kuin avain onneen.
Kolumni