Saamelaiskäräjät järjestäytyi tällä viikolla keskinäisen sovun etsintää korostaen. Käräjien edellinen nelivuotiskausi menikin melkoisessa sisäisessä käräjöinnissä.
Erimielisyydet ovat sävyttäneet saamelaiskäräjien työtä pitkään. Niistä tuskin päästään julistamalla eroon. Mutta saamelaisten asioiden hoidon kannalta on tärkeää löytää sellainen keskustelukulttuuri, ettei saamelaiskäräjien työ vallan halvaannu.
Saamelaiset on niin pieni vähemmistö, ettei sillä ole varaa hukata ruutia keskinäiseen kärhämöintiin. Vaikka saamelaisten asioissa on päästy eteenpäin, leijuu vähemmistön yllä koko ajan häviämisen uhka.
Keskeinen kysymys on, voivatko saamelaiset tulla tänä päivänä toimeen omine perinteisine elinkeinoineen vanhoilla asumapaikoillaan.
Paine tämän alkuperäiskansan elämänmuotoa kohtaan on kova. Etenkin, kun nuoret saamelaiset suuntaavat yhä useammin opintielle ja sitä kautta pois saamelaisten perinteisiltä asuinseuduilta.
Saamelaisilla on oma kieli -- tai oikeasti kolme omaa kieltä: pohjois-, inarin- ja koltansaame. Niiden säilyminen elävänä kielenä vaatii kovaa työtä. Kielen ylläpitämisessä on edistytty. Tilanne tänään on parempi kuin takavuosikymmeninä. Mutta uhat sen yltä eivät ole kadonneet minnekään.
Saamelaiskäräjät on ottanut tavoitteeksi, että Suomi ratifioisi kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen.
Siinä riittää työtä käräjille. Liittyyhän sopimukseen monia vuosikymmeniä ratkaisematta olleita ongelmia, kuten saamelaisten oikeus maahan, veteen, luonnonvaroihin ja perinteisiin elinkeinoihin. Niiden ratkaiseminen vaatii yhteistä tahtoa.